Muistaakseni mies jotenkin kautta rantain selitteli sitä, miksei ollut halunnut tavata minua alkuviikosta. Minä en vieläkään käsittänyt mitään, niin ihastunut olin kuullessani miehen tumman ja matalan äänen. Hiljalleen siinä puhelun edetessä alkoi ymmärtämisen valo sitten syttyä minunkin päässäni. ”Olet naimisissa”, sain kakisteltua suustani. ”Niin olen”, mies myönsi. "Olisihan se pitänyt arvata", taisin vielä tokaista, vaikka olenkin sitä mieltä, että arvailemaan ei koskaan pitäisi tällaisissa asioissa kenenkään joutua.

Minä olisin halunnut purskahtaa itkemään siinä paikassa, niin pettynyt olin. Jo se, ettei suhteellamme koskaan voisi olla mitään kestävämpää pohjaa, oli kyllin suuri syy murhemieleeni. Vielä enemmän pettymyksen tunteita aiheutti se, että mies oli koko ajan antanut minun ymmärtää olevansa vapaa kaikenlaisista sitoumuksista. Hän oli valehdellut minulle, jos kohta kaikille muillekin. Deittiprofiilissaan hän oli ilmoittanut olevansa ”sinkku”, vai mitä sanaa siellä siihen aikaan eniten suosittiinkaan, kun haluttiin sanoa, että ainakaan aviossa ei oltu.

Jos olisin alusta asti tiennyt miehen olevan naimisissa tai muulla tavoin sidottu, tuskinpa olisin edes aloitellut viestittelyä. Tai jos olisin aloittanutkin, olisin ainakin itse voinut ottaa täyden vastuun tekemisistäni heti alusta alkaen. Minulta oli puuttunut valinnanmahdollisuus. Olin puutteellisen tiedon varassa antanut tunteilleni vallan, ja tässä sitä nyt oltiin. Minusta tuntui, että minut oli huijattu ihastumaan.

Tämä on tietenkin jälkiviisutta, joka tunnetusti on sitä parasta viisaudenlajia. Olin kuitenkin pitänyt jonkinlaisena periaatteenani sitä, että tutustun vain kaikista sitoutumisista vapaisiin miehiin. Yhtäkkiä olin korviani myöten ihastunut mieheen, joka olikin naimisissa ja etsi vain vaihtelua ja piristystä näivettyneeseen avioelämäänsä.