Olavi ja Olli saa tänään onnittelut. Olavi ei taija nykyään olla kovin yleinen nimi eikä Ollikaan

Olavi on miehen etunimi. Se on suomalainen muoto muinaisskandinaavisesta nimestä, joka on esiintynyt muodoissa Aleifr, Anleifr ja Olafr ja tarkoittaa esi-isien jälkeläistä, sukunsa vesaa. Nykyisin nimi esiintyy Ruotsissa ja Norjassa muun muassa muodoissa Olaf, Olav ja Olof. Suomessa nimeä Olavi käytetään myös Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuninkaista, joiden omakielinen nimi on ollut Olav, Olof tai Oluf. Erityisen suosituksi nimen eri muodoissaan on varsinkin pohjoismaissa tehnyt Norjan ensimmäinen kristitty kuningas Olavi Pyhä (norj. Olav den hellige, alkujaan Oláfr hinn helgi), jonka kuolin- ja muistopäivä, Pyhän Olavin päivä, 29. heinäkuuta, on nykyisinkin Olavin nimipäivä. Hänen mukaansa on myös Olavinlinna saanut nimensä. 1800-luvun lopulta vuoden 2012 loppuun mennessä nimi Olavi on Suomessa annettu 224 528 miehelle ja alle 20 naiselle. Kaikkein yleisin nimi on 1940- ja 1950-luvulla syntyneillä.

Olli on suomalainen miehen etunimi, Olavi-nimen lyhentymä. Ollin nimipäivä on 29. heinäkuuta. Se on käytössä yleisesti sekä Olavin lempinimenä että virallisena nimenä. Olli on myös sukunimi. Olli oli myös Uuden Suomen pakinoitsija Väinö Nuortevan nimimerkki. 1800-luvun lopulta vuoden 2012 loppuun mennessä nimi Olli on Suomessa annettu 22 563 miehelle ja muutamalle naiselle.

Lapsuuvesta muistan useampiaki Olavi-nimisiä aikuisia miehiä. Pojilla sitä ei siihen aikaan ollu kenelläkään. Pappi, joka mut on kastanu, oli Olavi. Muutama vuosi sitte, ku menin yhteen kuoroon, näin harijotuspaikan seinällä tutun näkösen kuvan. Ku harijotukset loppu, menin kahtomaan kuvaa lähempää. Ja eikös vaan se ollu sama pappi, joka mut oli kastanu. Oltiin kumminki kokonaan toisella puolella Suomea. Pappi oli ollu virassa molemmissa seurakunnissa. Pieni on maailma ja varsinki Suomi.

Joskus nuorena tykkäsin yhestä Ollista. Se oli mua vuojen vanhempi ja sillä oli punanen tukka. Olli ei tainnu mun ihailustani tietää tuon taivaallista. Määki unohin sen tykkänään, ku lähin opiskelemaan. Meni muutama vuosi, ja mää valamistun ammattiin. Menin töihin pienelle paikkakunnalle kauaks kotipaikaltani.

Siihen aikaan oli tapana vielä ilimottaa kirkollisissa uutisissa seurakuntaan muuttaneet ja samati pois muuttaneet. Jotenki vaan tuli tavaks lukea ilimotukset aina sanomalehestä. Kuinka ollakaan yks työkaveri sattu lukemaan ilimotukset ja sano, että paikkakunnalle oli muuttanu joku mun kotiseuvultani. Nimenki se muisti jotenkuten.

Musta tuntu kyllä ihimeelliseltä, että sieltä kukaan muu ku mää vois muuttaa pienelle paikkakunnallle, jossa ei juurikaan ollu työpaikkoja. Vielä enemmän mää hämmästyn, ku kuulin muuttajan nimen. Ollihan se oli! Siitä paikasta mää päätin ottaa Olliin yhteyttä. Taisin kirijottaa oikeen vanhanaikasen kirijeen sille, ku en muuta yhteyvenottotapaa keksiny. Sillon ei ollu vielä kännyköitä käytössä.

Kirijeessä mää kerron, kuka olin ja sanon, että olis mukava nähä, ku kerran oltiin samalta suunnalta. Eipä aikaakaan, ku Olli soitti mulle. Sitte se tuli käymään kylässä, ja taijettiin me muutaman kerran nähä sen jäläkeenki. Mutta ei siitä mitään romanssia syntyny. Aika oli vissiin ajanu ihastuksen ohi. Mää olisin voinu jotain yrittääki, mutta Ollia ei kiinnostanu. Ja ihan hyvä, ku ei kiinnostanu. Sitte tuli muita kiinnostavia, enkä mää oo Ollista kuullu mitään sen erän perästä. Mutta komean punanen tukka sillä kyllä oli, oli totta vieköön!