Melko monet naisblogistit rakensivat bloginsa jonkin teeman ympärille. Se saattoi olla vahinko tai sitten aivan harkittu teko; vaikea sanoa. Teemaksi kävi oikeastaan mikä hyvänsä asia, jonka kirjoittaja koki itselleen jotenkin läheiseksi. Aiemmin tuli jo mainittua harrastuksista kertovat blogit, samoin maailmankatsomukselliset.

Joskus koko blogi rakentui esimerkiksi oman nimimerkin ympärille tai keksittiin kokonaan uusi ympäristö ja miljöö, jonka tapahtumista sitten kerrottiin. Tarkkaavainen ja ahkera lukija saikin tutustua monenlaisiin paikkoihin, oikeisiin tai keksittyihin, väliäkös sen; kyseessähän oli blogisivu, jossa sai kirjoittaa mitä halusi, eikä mikään jumalallinen julistus, joka pitäisi uskoa totena sanasta sanaan. Toki uskoakin sai; kukapa sitä meni kieltämään…

Myös monet eläimet olivat keskeisissä osissa useassakin blogissa. Oli lintuja, kissoja, koiria ja jos mitä siimahäntiä. Varsinkin eräs sukupuuttoon kuolemassa ollut, mutta nyt taas elinvoimansa takaisin saanut petoeläimiin lukeutuva koiraeläin sai suurta huomiota osakseen.

Kaikkein pisimmälle kyseisen eläimen hyödyntämisessä omassa blogissaan taisi mennä eräs naisihminen, joka oikein metsänkin mokomalle nimesi. Siellä hän sitten ”seikkaili” hukkien kanssa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ihan kyllästymiseen asti yhä hurjemmiksi muuttuvissa tarinoissa. Seikkailut olivat kyllä maan mainioimpeja, varsinkin kirjoittajan omasta mielestä, mutta alkoivat kovasti muistuttaa toisiaan. Se taisi olla merkki siitä, että eväät oli jo moneen kertaan repusta syöty, vai oliko ne sitten kannon päässä istuen hukille syötetty, mene tiedä.

Paitsi että ko. blogisti oli juuttunut junnaamaan samaa levyä ymmärtämättä edes lopettaa, oli hänellä ilmeisesti muutenkin jossakin kohtaa jotain vinksahtanut. Miten muuten voitaisiin tulkita se, että iältään jo reilusti puolivuosisadan rajan sivuutettuaan hän pikkutyttömäisenä satuhahmona esiintyen ilmeisesti kuvitteli olevansa edelleen hehkeä ruusu, joka punattuine huulineen, korkokenkineen, verkkosukkineen ja minihameineen olisi miesten keskuudessa hyvinkin tavoiteltu saalis.

Eipä tainnut totuus kuitenkaan olla ihan noin ruusuinen. Itseään ja omaa erinomaisuuttaan täytyi tehokeinoin korostaa, mutta tosimiehet ja –naiset kyllä näkivät feikin taakse: heitä ei mokomilla lastenloruilla huiputettu. Uutta nuoruuttaan taisi kuvitella elävänsä, vaikka heltat roikkuivat leuan alla ja naamassa näkyivät potkukelkan jäljet jo useammankin talven ajalta…

Ja ei kai nyt kenelläkään voinut niin hyvä tuuri olla, että hukkaa pukkasi polulle ihan tungokseen asti. Kyllä jotakin vikaa täytyi jo olla ihmisessä, joka reiluun vuoteen sai mukamas noin monet treffit käytyä ja niistä vielä tarinatkin väsäsi. Ja millaiset treffit? Jos olisivatkin olleet pelkät kahvitreffit, mutta ei! Vähintään oli huulipunaa täytynyt treffien jälkeen korjailla, ja usein oli oma peti ollut koskemattomana ainakin yhden yön tietämän, jos blogistin sanaa on uskominen.

Mutta vanha mikä vanha; saihan sitä profiilissaan sanoa mitä tahansa omasta vetreydestään, kun nimimerkin taakse sai piiloutua eikä koskaan sanoistaan vastuuseen joutunut…

Mutta kyllä blogikansa tietää!