Tänään on lauantai, syyskuun kolmastoista päivä. Samalla päivämäärällä ja samana viikonpäivänä minut kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten kihlattiin ja tuotiin nuorena morsiamena ensimmäisen kerran nykyiselle kotipaikkakunnalleni. Silloin en osannut edes aavistaa, mitä kaikkea kohtalo elämäni tielle heittää ja hyvä niin.

Jos olisin kaiken tai edes osan kaikesta eteeni tulevasta tiennyt, olisinko ollenkaan lähtenyt tälle polulle? Sitä on vaikea arvioida ja sanoa näin jälkeenpäin, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Tälle tielle lähdin kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten, ja vaikkei se ehkä ole ollutkaan unelmieni täyttymys kaikilta osiltaan, on se kuitenkin ollut minun tieni. Sitä en vaihtaisi mihinkään muuhun.

Muistan hyvin tuon lauantain liki kolmekymmentä vuotta sitten. Takana oli kaunis kesä, mutta syksy ei ollut näin lämmin kuin tänä vuonna. Satoi usein, ja ilma oli syksyisen koleaa. Tuo lauantai ja koko viikonloppu oli kuitenkin kaunis ja aurinkoinen ja yllättävän lämmin.

Olin syksyn alussa vaihtanut työpaikkaa, mutta asuin edelleen paikkakunnalla, johon jo edellisenä syksynä olin muuttanut. Minulla ei ollut juurikaan tuttavia tai ystäviä paikkakunnalla. En seurustellut vakituisesti kenenkään kanssa, vaikka aina silloin tällöin tapasin tuttuja ja joskus tuntemattomiakin miehiä tutustumistarkoituksessa.

Silloin ei vielä ollut kuultukaan internetistä sen deittisivustoista puhumattakaan. Mutta sanomalehti ”Henkilökohtaista” -palstoineen toimi mainiosti tässä tarkoituksessa. Oikeastaan oikeiden paperikirjeiden lukeminen oli paljon hauskempaa ja jännittävämpää kuin lyhyiden sähköpostiviestien vastaanottaminen.

Kirjeet piti itse hakea sanomalehden toimituksesta, ja sekin teki asiasta hyvin konkreettisen. Ne oli yleensä pakattu yhteen isoon kirjekuoreen. Ensimmäisellä kerralla kirjeitä oli aina runsaasti, mutta kun ilmoitus vanheni, yhteydenottojenkin määrä luonnollisesti väheni. Muistan joka kerta ihmetelleeni, miten ahkerasti ihmiset näitä palstoja tutkivat, sillä sain aina runsaasti kirjeitä. Niitä tuli eri puolita maata, vaikka usein ilmoituksessa mainitsinkin asuinpaikkani ainakin summittaisesti.

Nyt oli kuitenkin ollut hiljaista tällä rintamalla jo jonkin aikaa. Mitään uusia tuttavuuksia ei ollut näköpiirissä, eikä vanhoistakaan näyttänyt sen kummempaa kehittyvän.

Viikonloppua edeltävänä tiistaina olin ottanut yhteyttä erääseen vuosien takaiseen tuttavuuteen, sillä vanha suola tuntui yhä janottavan. Oikein yllätyin, kun mies puhelimessa kertoi purkaneensa pitkän, useampia vuosia kestäneen kihlauksensa ja olevansa taas vapaa mies. Siltä istumalta sovimme treffit perjantai-illaksi, sillä miehellä oli vuorotyö, ja yövuoro sattui loppumaan sopivasti juuri silloin.

Loppuviikon elelin iloisen odotuksen merkeissä. En tiennyt, mitä oikein odotin, mutta sen voin sanoa näin jälkikäteen, että ainakaan kosintaa en odottanut. Ehkä odotin vain tapaamista pitkän eron jälkeen, kuulumisten vaihtoa, tietoa siitä, olisiko minulla nyt kenties ensimmäisen ja ainoan naisen paikka miehen elämässä. Sillä jostain kumman syystä hinguin tuolle paikalle, olin hinkunut aina, mutta en vielä koskaan siihen päässyt. Kovin suuria toiveita en elätellyt nytkään, mutta pieni toivonkipinä virisi kuitenkin rintaani.

Kun mies sitten perjantai-iltana saapui, tuntui kuin ei vuosien eroa olisi ollut olemassakaan. Silti yllätyin perusteellisesti, kun mies jo melko varhaisessa vaiheessa ilmoitti tulleensa kosimaan minua. Eniten minua asiassa arvelutti se, että emme oikeastaan koskaan olleet seurustelleet kunnolla. Tuttavuutemme oli ollut satunnaisten tapaamisten varassa ja, mitäpä sitä salaamaan, olin aina ollut miehelle se ”toinen nainen”.

Kun kuulin, mitä miehellä oli mielessä, kysyin, kuinka pitkään voisin harkita asiaa. ”Ei kovin pitkään”, oli vastaus. Niinpä minä huimapäänä ja rohkelikkona tokaisin suostuvani kosintaan. Sovimme, että seuraavana päivänä ostamme kihlat. Niin myös tapahtui.

Mikään ei ole helpompaa kuin jälkiviisaus. Nytkin voisin edellä kertomastani episodista luetella monta kohtaa, joissa toimin joko kokonaan väärin tai ainakin harkitsemattomasti. Mutta mitäpä se muuttaisi? Ei yhtään mitään, joten en ryhdy moittimaan itseäni mistään.

Minähän halusin tuon miehen, olin aina halunnut! Nytkö, kahdenkymmenenkahdeksan vuoden kuluttua alkaisin katua ja sanoisin, että tein väärän valinnan? Siihen en ryhdy. Tein päätökseni tuolla nimenomaisella hetkellä, niiden tietojen, tapahtumien ja kokemusten varassa, joita minulla silloin oli. Uskoin ja toivoin parasta, ja paljon hyvää sainkin, jos kohta murhetta ja suruakin. Mutta enhän ruusutarhaa odottanutkaan.

Lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen näen selvemmin. Matkan varrella on moni asia näyttäytynyt oikeassa valossa. Elämäni suurimmat ilot ja suurimmat surut ovat sisältyneet aikaan, jonka elin tuon miehen rinnalla. Sain aikanaan sen, mitä halusin. Sain myös paljon sellaista, mitä en olisi suurin surminkaan halunnut saada tai kokea. Kuitenkaan en haluaisi antaa pois yhtään kokemustani, eikä se toki ole mahdollistakaan.

Tuli myös aika, jolloin halusin päästä vapaaksi siitä liekanarusta, joka kaulaani muka rakkauden nimissä oli kiedottu, ja joka kiristyi yhä kireämmälle, mitä enemmän aikaa kului. Siitä vapautumiseksi ei minulla ollut muuta keinoa kuin riuhtaista itseni irti. Se teki monella tapaa kipeää, mutta kannatti ehdottomasti. Se oli päätös, jota kadun kaikkein vähiten elämässäni, jos nyt ylipäätään kadun mitään.

Nyt olemme olleet erossa jo yli viisi vuotta. Aika on ehkä kullannut muistoja, mutta ei niin paljon, etten edelleen näkisi totuutta. Sellaista vankilaa, jossa elin, en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään. Elämäni oli täynnä rajoituksia, kieltoja, mitätöintiä, väheksyntää, halveksuntaa, kunnioituksen puutetta ja ihmisarvoni alentamista. Fyysistä väkivaltaa siinä ei suoranaisesti ollut, muuten kuin puheissa, mutta jos sitä olisi ollut, olisin luultavasti lähtenyt jo paljon aikaisemmin.

Tänä aamuna hengitän vapaasti oman kattoni alla. En ole riippuvainen mistään enkä kenestäkään. Saan käyttää aikani juuri niin kuin itse haluan. En ole vastuussa tekemisistäni muille kuin itselleni. Nyt voin jo katsella kaikkea mennyttä jopa lempein silmin. En ole katkera, en tunne vihaa tai pelkoa. Kaikki mennyt on aikanaan kuulunut elämääni. Sitä ei saa sieltä pois enkä haluakaan saada. Silloin joskus se on ollut ahdistavaa ja kuluttavaa, nyt näen sen ainoastaan pohjana tulevalle. Ellen olisi kokenut sitä kaikkea, en olisi se ihminen ja nainen, joka nyt olen, ja jollaiseksi minut on tarkoitettu.

 

”On helppoa latoa sanoja kuin halkoja taidokkaisiin pinoihin.

Vaikeata on oppia elämään, ja vielä vaikeampaa on oppia kertomaan

löydetystä elämästä.

Helppoa on vaeltaa ja puhua ruusun kauneudesta

ja ylistää rakastavia silmiä.

Vaikeata on saada suunta, liittää siihen ruusuja

ja oppia katselemaan kaikkea rakastavan silmin” (Lasse Heikkilä).