Keskiviikkona iltapäivällä äiti ja Sini sitten lähtivät saattamaan Onnia tämän viimeiselle matkalle. Äiti olisi voinut mennä yksinkin, mutta Sini halusi välttämättä lähteä mukaan. Hän istui Onnin kanssa takapenkillä, piti sitä sylissään ja silitteli tuuheaa, kiiltävää turkkia. Kyyneleet valuivat pitkin Sinin poskia, kun Onni luottavaisena ja terhakkaana nojautui häneen.

Kun sitten tultiin eläinlääkärin pihalle, käänsi Sini kyyneleiset kasvonsa äitiin päin ja kyseli nyyhkyttäen, oliko Onni pakko lopettaa, kun se oli niin iloinen ja reipas koira. Kumpikin tiesi vastauksen, eikä Sinilläkään mitään uusia ehdotuksia Onnin hengen säästämiseksi enää ollut.

Äiti oli luullut, että eläinlääkäri alkaisi kysellä ja tentata, miksi Onni on tuotu lopetettavaksi. Niin ei onneksi käynyt. Lääkäri suhtautui hyvin ymmärtäväisesti ja ystävällisesti asiaan. Se oli hänen työtään, mutta ei hän silti antanut rutiinin peittää alleen tunteita eikä varsinkaan vähätellyt toisten tunteita. Hän ymmärsi ja oli työssään nähnyt, että rakkaasta lemmikistä luopuminen on raskasta, olipa syy mikä hyvänsä.

Onnille annettiin ensin rauhoittava pistos. Sen vaikutusta siirryttiin sitten odottamaan odotushuoneen puolelle. Onni istui äidin ja Sinin sylissä ja vähitellen alkoi hetki sitten niin terhakkaasti elämää ympärillään seuraillut koira vaipua nirvanaan. Sitten se asetettiin hoitopöydälle makaamaan, ja eläinlääkäri työnsi lamauttavan pistoksen sen sydänlihakseen. Kun Onnin tummanpunainen veri täytti lääkeruiskun, ei Onnia enää ollut. Hetkessä pysähtyi pieni, mutta vahva sydän.

Äiti kääri Onnin sen omaan pyyhkeeseen, Sini kantoi Onnin pienen, kevyen ruumiin autoon, ja matka kotiin alkoi. Siinä itkivät molemmat, vaikka äidin oli pidettävä huolta ajamisesta. Vajaan vuoden oli Onni ollut perheen toinen koira. Se oli valloittanut paikkansa varsinkin perheen naisväen sydämissä, mutta nyt siitä oli jäljellä enää veltto, liikkumaton ruumis.

Kotona Onni laskettiin äidin kaivamaan hautaan, hauta luotiin umpeen ja kevään ensimmäisiä lemmikkejä tuotiin kukiksi haudalle. Onnikin oli ollut lemmikki: omaa tietään kulkeva, arka ja pelokas, vaikka muuta yritti esittää. Siellä se nyt lepäsi mullan alla, sen sielu oli lennähtänyt koirien taivaaseen, ja sen terhakka olemus säilyisi aina äidin ja Sinin mielessä.

Onni oli saanut levon. Enää sen ei tarvitsisi tarkkailla ja vahtia, ei pälyillä ja seurailla olemattomia. Nyt se oli vapaa, vihdoinkin!