Kun kommentointi asian ympäriltä alkoi uhkaavasti vähentyä ja kukaties loppuisi kohta kokonaan, oli jostakin saatava nopeasti uutta jutun juurta. Kuinka ollakaan, plagioija itse astui taas esiin ja tarjoili sitä kaikkien kiinnostuneiden iloksi. Mikä tämän esiin astumisen perimmäinen syy mahtoi olla, jääköön se jokaisen lukijan omaan harkintaan, mutta sopivaakin sopivammin oli se ajoitettu.

Alkoihan olla jo vähän tylsää, kun asia rönsyili sinne tänne eikä kaiken hauskuuden alulle saattajaa enää mainittu kuin joskus jossakin pienessä sivuosassa. Kaikki muut, jopa typerät ja tyhmät anonyymit viisaampien sellaisten ohella, muista nimimerkillisistä nyt puhumattakaan, alkoivat loistaa kyseenalaisina tähtinä tässä näytelmässä, ja sehän nyt ei alkuunkaan sopinut.

Tervehdys alkoi normaaliin tapaan. Mutta jo heti ensimmäisessä kappaleessa muisti kirjoittaja ryhtyä sovittelemaan  marttyyrinkruunua päähänsä. Väärin oli tullut tehdyksi ja kaikki, mitä siitä seurasi, oli vain oikeus ja kohtuus. Mutta miksi sitten lausahdus, jossa sanottiin ”en sitä pysty kieltämään millään”? Mitä tarvetta vielä oli yrittää keksiä porsaanreikiä, kun tekemisestään vastuuseenkin oli jo joutunut? Sitä ei kärpänen ymmärrä, mutta onhan usein jo tullut sanottua ja todistettuakin, ettei se muutenkaan paljon mitään ymmärrä, joten eteenpäin!

Sellaisen huomion oli kirjoittaja tehnyt, että asiassa ei oikein ollut pysytty, vaan kaikenlaista muutakin oli sekaan sotkettu. Niin, olihan sitä, ja kaikki se muu vei tietysti lukijoitten huomiota pois asianosaisesta: voi, voi sentään! Eihän sellainen nyt mitenkään käynyt päinsä. Asialle oli siis kiireesti tehtävä jotakin.

(Ihan pienenä sivuhuomautuksena haluaisi kärpänen nyt sanoa, että on se ihme, miten jotkut eivät sitten mitenkään opi. Asiasta eli siis plagioinnista on puhuttu ties miten pitkään. Sana on kirjoitettu ja luettu kymmeniä, ehkä jopa satoja kertoja viime päivien aikana. Vielä vaan joku kirjoittaa sen väärin. Se kirjoitetaan siis p:llä, ei b:llä!)

Kovasti pisti kirjoittajan rintaan myös se, että pari päivää sitten bittiavaruuteen lennätetty, kyynelverhon ja katumuksen viitan sisään kiedottu anteeksipyyntö oli joissakin lukijoissa herättänyt pientä huvittuneisuutta. Pistos ei tuntunut pahalta niinkään kirjoittajan itsensä takia, vaan henkilön, jonka tekstejä oli tullut plagioiduksi. Olisi pitänyt ymmärtää lähettää katumusharjoitus hänenkin blogiinsa.

Sitten mainittiin nimeltä eräs kommentoija, joka omassa kommentissaan oli käyttänyt vanhaa suomalaista sanontaa (tekijänoikeudet oli taatusti tarkistettu! kärpäsen huom!), ja poistettua uhkauskommenttiakin sivuttiin.

Tässä vaiheessa oli kirjoittajalle tullut mieleen sekin, että ihmisestä saattaa tuntua pahalta huomata joutuneensa plagioinnin kohteeksi. Kas, kun ei se aikaisemmin ollut päähän pällähtänyt! Ja nyt tuntui pahalta jo sekin, että omiensa perään oikeutetusti kyselevä sai ansaitsemattomia vihoja niskaansa. Oltiinpa sitä nyt niin empaattisia, niin empaattisia että oikein!

Samaan syssyyn tuli kyllä maininta siitä, miten kirjoittaja itse ei aikoinaan ollut korvaansa lotkauttanut, kun huomasi tuotoksiaan plagioidun, vaan ihan hiljaa ja itsekseen kärsi tapahtuman aiheuttaman murheen ja pahan mielen.

Sitten alkoi plagioidun kirjoittajan ylistäminen. Kirjoittaja oli nyt käynyt lukemassa oikein työkseen noita tekstejä, joista muutama helmi aikoinaan oli tullut omaan helminauhaan pujotettua. Niin olivat hyviä tekstejä, että ei ihme ollenkaan, jos niitä olisi omankin kruununsa kaunistukseksi halunnut. Ja jos nyt oli noin lahjakkaan kirjoittajan maine mennyt tai ainakin mustunut jonkun toilailujen takia! Se olisi aivan hirveää!

Aika erikoinen ajatus kärpäsen mielestä, että se, jolta varastetaan, menettäisi maineensa. Kärpäsen järjen, olemattoman, ja oikeuskäsityksen mukaan asia on kyllä juuri päinvastoin.

Vielä tuli jotain selitystä jostakin sanasta, jota oli käytetty paljon niin plagioidussa blogissa kuin plagioijan omissakin teksteissä. Sitä ei ainakaan ollut varastettu! Mutta eihän sitä tietenkään kukaan uskoisi, vaikka se jo aikojen alusta oli kuulunut tämänkin kirjoittajan sanavarastoon.

Terveisten lopusta olisi huolimaton lukija ja asiasta mitään tietämätön voinut saada sen käsityksen, että loppujen lopuksi tässä olikin käynyt niin, että nämä kaksi kypsää, aikuista naista olivat nyt kohdanneet korkeammalla henkisellä tasolla ja löytäneet yhteisen sävelen. Niin oli käytös fiksua puolin ja toisin. Jatkakaa te moukat kiehumista omissa liemissänne! Eihän teistä muuhunkaan ole!