Koitti keskiviikko 18.6. Oli kulunut tasan kaksi viikkoa syntymästäsi. Tänään olisi hautajaispäiväsi. Se valkeni kauniina ja aurinkoisena, vaikkakin vähän viileänä ja tuulisena. Kaikki valmistelut hautajaisiasi varten oli nyt tehty. Koti oli siivottu, ikkunat ja matot pesty.

Olin leiponut osan tarjottavista itse, sillä olin jo hyvässä kunnossa leikkauksen jäljiltä. Osan tarjottavista toisi kummitätisi tullessaan. Halusin ehdottomasti tehdä mansikkatäytekakun, sillä sellaisen olin tehnyt sisaresi ristiäisiin kahdeksan vuotta sitten, ja sellaisen olisin tehnyt myös sinun ristiäisiisi, jos olisit saanut elää. Nyt kakku valmistuisi hautajaisjuhlaasi.

Puolenpäivän aikaan saapuivat kummisi poikineen. He asuivat kaukana ja olivat lähteneet matkaan jo aamuvarhaisella. Minusta tuntui hyvältä, että myös molemmat pojat, serkkusi, olivat tulleet mukaan, vaikka olivat jo isoja miehiä. Se oli varmasti ainakin nuoremmalle heistä kova paikka, sillä hän oli herkkä ja ujo nuorimies. Hän kärsi kovasta migreenistä koko matkan ajan, ja myös siksi oli häneltä varsinainen saavutus osallistua hautajaisiisi.

Vanhat vanhempani eivät voineet osallistua, sillä äitini oli vakavasti sairas, ja isäni halusi olla hänen luonaan. Mieheni tytär, sisarpuolesi, tuli myös miehensä kanssa, mutta sitä vähän ihmettelin, etteivät he olleet ottaneet poikaansa mukaan. Se oli kuitenkin heidän valintansa, enkä asiasta enempää kysellyt. Muina vieraina osallistuivat naapurimme, joista oli ollut meille paljon apua ja tukea viime päivinä.

Iltapäivällä pieni saattojoukkomme ajoi ensin ruumishuoneelle hakemaan arkkuasi. Sen jälkeen suuntasimme vanhalle hautausmaalle, jossa pappi ja kanttori meitä jo odottivat, ja jossa sinut siunattaisiin hautaan. Hiljaisina kävelimme papin perässä kohti avattua hautaasi. Isäsi kantoi pientä valkoista arkkuasi sylissään, ja me muut seurasimme hänen jäljessään kukkavihkoja kantaen.

Tilanne tuntui ainakin minusta täysin epätodelliselta. Aivan kuin asia ei olisi koskenut minua lainkaan. Kun isäsi sitten suntion avustuksella alkoi laskea arkkuasi haudan pohjalle, minä ikään kuin havahduin. Vasta nyt käsitin, mitä oikeasti tarkoittaa ”hautaan siunaaminen”. Taisin äännähtää ja ainakin astuin askelen avattua hautaa kohti, kun tajusin, että arkkusi lasketaan sinne, kylmän haudan syliin. Oli lopullisten jäähyväisten aika.

Kun arkkusi oli laskettu haudan pohjalle, aloitti pappi puheensa. Ajatukseni harhailivat siellä täällä, enkä vieläkään oikein käsittänyt, mitä tässä oikein tapahtui. Kuulin kyllä papin puheen ja yritin ymmärtää, mitä hän sanoi. Hän oli rakentanut puheensa sen tiedon varaan, jonka puhelimessa hänelle olin edellisenä päivänä kertonut.

En enää tarkalleen muista, olinko sanonut, etten halunnut siunaussanoina käytettävän perinteistä ”Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman”  -kaavaa, mutta luultavasti näin oli. Niinpä pappi siunasi sinut sanoilla, jotka mielestäni parhaiten sopivat tilanteeseen: ”Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi!”

Kun hiekka hiljaa ropisi arkkusi kannelle, olisin vielä kerran halunnut suojella sinua siltä, mutta eihän se ollut mahdollista eikä edes tarpeellista. Arkussahan oli vain sinun kuoresi, ei muuta. Henkesi liihotteli jossakin pääskysen siivin tai unikoksi muuttuneena.

Lauloimme vielä laulut, jotka olimme tilaisuuteen valinneet. Muistan, miten kanttori istui erään hautakiven päällä säestäessään meitä kitaralla. Vaikka tuo seikka on täysin epäoleellinen, on se painunut mieleeni. Minä katselin taivaalla purjehtivia kesäisiä poutapilviä ja siinä ylös katsellessani vasta huomasin, että puu, joka kasvoi aivan hautasi vieressä, olikin vanha, rosopintainen koivu. Tähän asti olin koko ajan luullut, että se oli mänty.

Hautaasi ei peitetty heti, vaan sen päälle asetettiin suojakansi. Siihen laskimme kukkamme, ja sitten olimme tehneet kaiken sen, mitä hyväksesi saatoimme tehdä. Sinut oli siunattu matkallesi jonnekin tuntemattomaan. Viimeinen palvelus oli nyt tehty.