Soilella oli vielä hyvässä muistissa se riemu, joka hänet valtasi aikoinaan hänen muuttaessaan pois yhteisestä kodista. Oli uudenvuodenaatto, harmaa, vuoden viimeinen päivä. Monien haukkumisten ja solvausten jälkeen Mikko vielä viimeksi kuin hädissään, jota hän varmasti olikin, ehdotti, että Soile lähtisi viettämään uudenvuoden vastaanottajaisia hänen kanssaan johonkin ravintolaan. Soilen mielestä sellaisten aika oli kuitenkin ohi, kun ei koskaan aiemminkaan ollut Mikko sellaista ehdottanut.
 
Polkupyörällä sotkien lähti Soile sitten kohti uutta kotiaan, pientä vuokrayksiötä. Pyörän selkään noustessa kirvelivät erokyyneleet vielä silmäkulmissa, mutta välimatkan kasvaessa alkoi ikävä muuttua iloksi ja riemuksi. Soile oli vapaa, ja hänen sydämensä riemuitsi uudesta, pakahduttavasta tunteesta.
 
Myöhemminkään Soilen käydessä vanhassa kodissa ei hän tuntenut sinne kaipausta tai ikävää. Kaikki entinen tuntui ahdistavalta ja kovin kaukaiselta. Pois lähtiessään hän tunsi pelkästään helpotusta. Ainoa asia, jota hän ehkä alkuaikoina hiukan kaipasi, oli puutarha, jota hän monien vuosien ajan oli vaalinut ja hoitanut. Mikko ei siitä välittänyt, ja se alkoikin rapistua nopeasti hoidon puutteessa. Ei se toki koskaan mikään mallipuutarha ollut ollut, mutta nyt kun kukaan ei sen hoidosta välittänyt nurmikonleikkuuta lukuun ottamatta, oli se pian enää varjo entisestään.
 
Talon tiiliseiniä oli verhonnut villiviini, joka oli ollut Soilen lempilapsi. Mikko taas oli aina inhonnut sitä, kun se työnsi lonkeroitaan paikkoihin, joissa sitä ei olisi kaivattu. Soilen muuton jälkeisenä kesänä repi Mikko villiviinit seiniltä ja kaivoi niiden juurakot maasta. Sen huomatessaan tunsi Soile murhetta mielessään, mutta talo ja puutarhahan olivat nyt Mikon. Hän sai tehdä niiden suhteen mitä tahtoi. Mikon teko kertoi kuitenkin myös siitä, miten vähän hän Soilen aikaansaannoksia ja tämän tekemää työtä arvosti. Sen Soile tiesi toki ennestäänkin, mutta villiviinien hävittäminen oli siitä taas yksi konkreettinen osoitus.
 
Vaikka Soile ei entiseen kaivannut eikä sitä ikävöinyt, silti hänen lähtiessään nyt viimeisen kerran talon pihasta sateisena toukokuun iltana auton perässä loput muuttotavarat, alkoivat kyyneleet virrata lohduttomasti. Ei Soile taloa tai sitä ympäröivää pihaa itkenyt. Se tuntui kovin vieraalta, kun uudet ihmiset hääräsivät siellä. Ei hän itkenyt myöskään aikaa, jonka talossa oli viettänyt. Se oli elettyä elämää iloineen ja suruineen, mutta ei siinä mitään itkemistä ollut.
 
Ei Soile oikeastaan osannut edes sanoa, mitä hän niin lohduttomasti itki. Uusi kevät kirkkaine väreineen loisti kaikkialla. Luonto oli aivan pakahtua omaan rehevyyteensä ja vehreyteensä. Silti jotakin päättyi lopullisesti Soilen elämässä. Sen loppuminen ei missään mielessä ollut paha tai ikävä asia, ei murhe tai suru ensinkään. Silti se nostatti kyyneleet Soilen silmiin.
 
Mielessään hän oli tyytyväinen, ettei tyttären tarvinnut olla tässä lähtemässä. Hänelle olisi voinut olla kova paikka lähteä viimeisen kerran lapsuudenkodistaan. Nyt hän tavallaan oli lähtenyt jo silloin, kun oli muuttanut opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Hän saattoi säilyttää mielessään muiston entisestä kodista eikä siitä alas ajetusta ja hajalle levitetystä huushollista, jonka Soile muuttoa tehtäessä oli nähnyt.