Onni oli syntynyt omaan pentukatraaseensa nuorimpana. Paitsi, että oli nuorin ja sen vuoksi toisten hampaissa, oli sillä myös ominaisuuksia, jotka auttamattomasti tekivät siitä rotumääritelmiin sopimattoman yksilön. Sen pitkät kulmahampaat sojottivat ulos suusta, sillä oli länkisääret ja kaiken huippuna häntämutka. Siinäpä kylliksi vikoja, jotka aiheuttivat sen, ettei kukaan halunnut ottaa sitä omaksi koirakseen. Muuten oli Onni suloinen karvakäärö. Väriltään se oli ”sininen”, kun Vilho taas oli ”punainen”: molemmat rotumääritelmien mukaan sallittuja värejä.

Kun Onnia ei sen vikojen vuoksi kukaan huolinut, jäi se kasvattajan hoteisiin. Hävittää sitä ei voinut, mutta ei sitä hyvinkään kohdeltu. Uudet pentueet ja niiden jäsenet saivat kasvattajan huomion, ja Onni oli välttämätön paha, joka ei kelvannut kenellekään. Sitä hyljeksittiin, lyötiin, syrjittiin ja kohdeltiin monin tavoin kaltoin.

Mitäpä pieni koiranpentu mahtoi tuollaisen kohtelun edessä. Ei sillä muutakaan paikkaa ollut, joten sen oli tyytyminen oloihinsa. Onni reagoi sillä ainoalla tavalla, jolla elävä olento reagoi, kun sitä kohdellaan huonosti. Se vetäytyi, siitä tuli epäluuloinen ja pelokas, ja myöhemmin pelko tietysti kääntyi vihaksi.

Noin kahdeksan kuukauden iässä Onnin elämä sai uuden käänteen. Eräs koiran haluava nainen otti sen omaksi koirakseen. Vikojensa vuoksi Onni oli halpa, joten sekin saattoi painaa vaakakupissa Onnin hyväksi. Nyt pääsi Onni parempiin oloihin, mutta lapsuuden traumat eivät koskaan parantuneet, vaikka uusi omistaja varmasti teki kaikkensa niiden poistamiseksi. Hän teetti Onnista jopa käytös- ja luonneanalyysin paremmin sitä ymmärtääkseen. Sen mukaan Onni oli tavattoman rohkea luonteeltaan, mutta rohkeus kääntyi nopeasti liiallisen aggressiivisuuden puolelle.

Epäluuloisuuttaan ja aggressiivisuuttaan Onni ilmaisi haukkumalla. Uusi omistaja häpesi Onnin kovaa haukkumista niin, että ulkoiluttikin sitä aina vasta pimeän turvin. Onnin koti oli omakotitalossa, joten haukkuminen ei niin paljoa häirinnyt kuin jos olisi asuttu kerrostalossa.

Mutta sitten päätti omistaja muuttaa omakotitalosta kerrostaloon. Nyt oli Onnin kohtalo sinetöity. Kerrostaloon ei sitä voinut viedä, se oli selvää. Mutta ei niin kaunista ja tutuille ihanaa rotukoiraa hävittääkään olisi raaskinut, kun se oli aivan terve ja hyväkuntoinen kahdeksasta ikävuodestaan huolimatta.

Omistaja alkoi kysellä, olisiko Onnille ottajia. Ilmaiseksi sen saisi, jos vain joku huolisi. Onnin pahat tavat mainittiin kyllä heti kättelyssä, eikä sille siitä syystä oikein ollut halukkaita ottajia. Vilhon perhekin kuuli Onnista. Sini oli kielikurssilla Englannissa, eikä hänen mielipidettään oikein voitu kysyä.

Mutta vanhemmat päättivät mennä Onnia katsomaan. Varsinkin äiti innostui Onnista kovasti. Olisihan se mukavaa, jos Vilholle saataisiin koirakaveri. Hiukan Onnin ärhäkkyys arvelutti, mutta sitten ajateltiin, että ajan oloon koirat kyllä toisiinsa tottuisivat. Ja kun ne olivat samaa rotuakin!