Punahilkan seikkailut Susimetsässä tulivat tällä erää päätökseen. Monenlaista polkua ja suttakin seikkailuihin sisältyi. Punahilkan maksettu jäsenyys kyseisellä palstalla ei kuitenkaan vielä tuohonkaan loppunut, mutta loppuaika Susimetsässä oli enemmän tai vähemmän hiljaiseloa. Jokusia susia saattoi polunmutkissa vieläkin vilahdella, mutta Punahilkkaa ei oikein kiinnostanut tehdä heidän kanssaan tuttavuutta.

Sen verran hän pani merkille, että meno Susimetsässä oli muuttunut entistä enemmän ulkonäkökeskeiseksi. Jos profiilissa ei ollut kuvaa, sai olla lähes varma, että hyvin harva hukka sinne eksyi. Jos itse piipahti jonkun suden profiilia katsomassa, eivät mokomat vaivautuneet tulemaan edes vastavierailulle, kun kuva puuttui.

Jos joku rohkelikko kuitenkin uskalsi kuvattomalle viestin laittaa, ei mennyt kauaakaan, kun jo alkoi kuvan kinuaminen ja epäilykset siitä, että jotain vikaa tai salattavaa täytyi ihmisessä olla, kun ei kuvaansa uskaltanut julki laittaa. Tuollaisille lapsellisille kinuajille Punahilkka hyvin äkkiä näytti taivaan merkit, ja niinpä hän saikin olla koko lailla rauhassa kaikenlaisilta yhteydenotoilta.

Ei ollu tsiis tarinoihinkaan enää aineksia, kun ei ollut susia, joista niitä kirjoitella. Punahilkka päätti vetäytyä joksikin aikaa hiljaiseloon koko blogimaailmasta. Olihan täällä NoitaKuvaKuva, joka oikeastaan oli vastuussa koko blogista. Hänen nimeäänkin se kantoi. KuvaKuva saisi nyt ottaa päävastuun blogin päivittämisestä, niin Punahilkka päätti.

Niinpä hän eräänä syksyisenä, sateisenharmaana päivänä piipahti KuvaKuvaa tapaamaan. Hän selitti, että oli jo niin kauan kirjoitellut blogia, ja aiheetkin jo loppuivat, että nyt oli vetovastuun siirryttävä muille. KuvaKuvahan keksi aina kirjoitettavaa milloin mistäkin aiheesta. Hänen aihevalintansa olivat usein paljon vaihtelevampia kuin Punahilkan, joten siinäkin mielessä oli hyvä vaihtaa välillä kirjoittajaa.

Kuullessaan Punahilkan asian KuvaKuva suorastaan kauhistui. Ei hänellä ollut aikaa ruveta jonninjoutavaan touhuun. Hänellä oli työnsä, harrastuksensa, monenmoiset vastuunsa. Ei hän joutanut päiväperhosena Punahilkan lailla lentelemään aiheitten perässä. Tavallinen elämä vaati niin paljon. Sitä paitsi oli hän lähdössä juuri matkalle. Ainakaan ennen sitä ei kannattanut odottaa KuvaKuvan virtuaalikynäänsä teroittavan. Matkan jälkeen voisi asiaa harkita uudemman kerran.

Kiinnikö koko blogi sitten pitäisi laittaa? Punahilkka hätääntyi. Eihän se nyt mitenkään sopinut. Kyllä KuvaKuva varmasti jotakin postattavaa keksisi. Eikä kait lukijoitakaan voisi sillä tavalla pettää, että ykskaks yllättäen lakkaisi kirjoittamasta.

Hah-hah! Onko kummempaa kuultu? Missä Punahilkka oikein oli aikansa viettänyt, kun ei muka tiennyt, että monikin toivoi koko blogin täydellistä sulkemista, jopa poistamista. Kiukkuunsa oli muutama meinannut tikahtua, kun blogi loppukesästä taas yllättäen tuli julkiseksi oltuaan salasanan takana puolisen vuotta.

Tietysti käytiin myös arvailemaan, että lukijamäärät olivat tippuneet niin alas, että salasanasuojaus oli pakko purkaa. Tuollaiset polemiikit KuvaKuvaa kyllä tuppasivat naurattamaan, mutta ainahan sitä saa arvailla. Punahilkalle voisi KuvaKuva nyt paljastaa, jos tämä lupaisi pitää asian taatusti vain omana tietonaan, että syy blogin julkisesti luettavaksi palauttamisessa oli aivan muualla.

Monellakin taholla oli nimittäin kiinnostuttu blogista ja sen sisällöstä. Kuuleman mukaan se oli virkistävän erilainen, sisälsi yhteiskuntakritiikkiä ja oli hyvin kirjoitettu. Eräs antropologi oli halunnut käyttää kirjoituksia aineistona tutkimuksessaan, samoin eräs sosiaalisen median edustaja. Blogin piti olla julkinen, jotta tutkijat näkisivät, miten ihmiset sen sisältöön reagoisivat.

Nyt oli Vuodatuksessa ikävä kyllä ollut ongelmia kesäkuusta asti, joten vieläkään ei ollut päästy niin sanotusti normaalitilanteeseen. Roskapostikommentteja tuli pilvin pimein, mutta muuten oli kommentointi melko vaisua, suorastaan olematonta. Syitä siihen saattoi olla muitakin, mutta kukapa niitä kaikkia syitä aina niin tarkalleen tiesi.