Sain eilen oikein puuskien puuskan ryhtyä järjestelemään ja vähentämään kotiini kertynyttä tavaraa. Joitakin aikoja sitten luin ohjeen, mistä puhdistuksen ja tyhjennyksen voisi aloittaa. Listaan oli koottu kaksikymmentäviisi tavaraa tai artikkelia, jotka oikopäätä joutaisivat roskiin tai jollain muulla tavalla hävitettäviksi. En enää muista kaikkea listassa lueteltua, mutta yhtenä poistokohteena mainittiin takkien ja housujen mukana tulleet varanapit.

Kun asiaa tarkemmin ajattelee, taitavat ne useimmilla olla täysin turhaa ja tarpeetonta tavaraa. Kuka enää edes muistaa, minkä vaatteen mukana mikäkin nappipussi on tullut tai edes sitä, mihin nuo varanapit aikoinaan on säilönyt, jotta ne tarpeen tullen varmasti löytyisivät. Takit ja housutkin ovat jo tainneet tulla sopimattomina siirretyiksi vaatekomeron peränurkkaan tai kulutettu loppuun tai jotain muuta sellaista.

Toisaalta taas tuollaiset tavarat eivät paljon tilaa vie, joten ihan ensimmäiseksi en hävitystä niistä aloittaisi. Olisihan ensinnäkin kova työ etsiä ne esiin erinäisistä kätköistään, sillä samassa paikassa ne tuskin kaikki ainakaan minulla ovat. Jos ne sattuisivat suhteellisen vaivattomasti löytymään, pitäisi sitten tietysti vielä muistella, onko vaatekappale, johon nappi on tarkoitettu vielä käytössä, ja hävityslistalle joutunut nappi siis kukaties hyvinkin tarpeellinen.

Luulen, että järkevämpää ja hyödyllisempää kuin pikkuisten nappien hävittäminen olisikin kaivaa sieltä vaatekomeron periltä esille ne monet pieniksi käyneet vaatekappaleet ja hankkiutua niistä eroon. Sillä keinolla tulisi komeroon tilaa rutkasti, kun vielä muistaisi, ettei hanki uusia rytkyjä hävittämiensä tilalle.

Yhtenä hävityskohteena olivat listassa myös ne kaikki lehdet, jotka on säästänyt lukeakseen ne joskus paremmalla ajalla. Minun elämässäni ei tuollaista ”parempaa aikaa” koskaan tule, sen olen huomannut, joten tuudittautuminen siihen harhaluuloon, että lehdet joskus muka tulisivat luetuiksi, on vain itsensä pettämistä. Niinpä tartuin kovalla kädellä lehtinippuun, joka jo vuoden päivät oli lojunut pianon päällä ja jota aina siivoillessani olin siirtänyt paikasta toiseen. Ne lehdet olin kyllä selaillut läpi ja ajatukseni oli antaa ne luettavaksi jollekulle toiselle. Niin sitten teinkin, ja taas oli yksi kohta huushollissani vähän väljempi.

Minulla on jokin kummallinen mania säästää kaikki postissa tulleet kirjeet, joiden toinen puoli on tyhjä, samoin tavalla tai toisella epäonnistuneet tulosteet yms. Tarvitsen ”suttupaperia”, näin ainakin itselleni uskottelen. Jonkin verran sitä tietysti tarvitsenkin, mutta en sellaisia määriä, joita työpöydän kulmalle oli taas aikojen saatossa kertynyt. Sydämeni kovettaen tartuin siihenkin nippuun ja sen kummemmin sitä läpi selaamatta heitin koko nivaskan jätepaperikassiin, ja jotta en ehtisi tulla katumapäälle, kävin kiireimmän kaupalla kumaisemassa kassin sisällön oitis roskakatoksen isoon jäteastiaan. Siellä olivat ja pysyivät eivätkä enää kasvaneet korkeaksi vuoreksi työpöytäni kulmalle. Heti tuntui helpommalta hengittää.

Minua vaivaa myös jonkinasteinen taulunkeräysvimma. Mitäpä se haittaisi, jos kaikki hankkimani taulut olisivat asuntoni seiniä kaunistamassa. Mutta kun eivät ole! Niitä löytyy vinot pinot vaatekomeron lattialta osa sellaisenaan, osa muovikasseihin piilotettuina. Tietysti minulla on pyhä tarkoitus ripustaa ne joskus seinälle, ainakin osa niistä. Tuo ”joskus” tuntuu vain aina siirtyvän hamaan tulevaisuuteen, ja luulenpa vaan, että oikeasti sitä hetkeä ei tule koskaan. Viisainta olisi siis antaa niillekin hävitystuomio, mutta kun…

Kun avaan keittiön laatikoston, huomaan aina, miten hirmuisen rikas olenkaan, jos puhutaan erilaisista muovirasioista. On raejuustorasioita, pyöreitä ja kantikkaita. Forssan einessalaatit pakataan mukaviin soikeisiin neljänsadan gramman rasioihin. Jäätelöäkin saa isoissa muovirasioissa. Kaikki hyviä ja joskus ehkä tarpeellisia säilytysastioita ruuantähteille ja pakastettaville tuotteille.

Kyllä, hyviä, käyttökelpoisia ja käytännöllisiä ovat, mutta kyllä niitä nyt jo alkaa olla riittävästi, jopa liikaa. En keittele enää hilloja, joita voisin rasioihin pakastaa, ja sitä paitsi varsinaisia tähän hommaan tarkoitettuja rasioitakin näkyy laatikossa olevan korkeat tornit. Ja silti aina, kun uusi rasia tyhjenee, pesen sen ja laitan nätisti muiden samanlaisten rasioitten kanssa samaan pinoon, sillä täytyyhän laatikossa järjestys säilyä. Onko tämä muuta kuin hulluutta ja sairaalloista säästämistä? Vastaan itse: ei ole!

Seuraava siivouskohteeni taitaakin olla juuri tuo rasiavarasto. Tulee taas laatikkoon kummasti tilaa ja yllätyksekseni huomaan, etten kaipaa tipan tippaa noita pois heitettyjä rasioita ja niiden kansia. Kohta en edes muista, että niitä koskaan on laatikossa ollutkaan. Ah, mikä vapauttava ajatus!