Lauantaiaamu valkeni kauniina. Kovin aikaisin eivät Susi ja Punahilkka kuitenkaan silmiään aukoneet, sillä nukkumaanmeno oli vierähtänyt aamuyön tunneille asti, ja kun vihdoin vuoteeseen päästiin, oli vielä niin suloista, ihanaa ja kiihottavaa viivähtää toisen turkissa ja iholla mitä moninaisin tavoin ja hellin kosketuksin.

Eihän heillä mihinkään kiire ollutkaan. Oopperaan mentäisiin vasta illalla, eikä päiväksi ollut varattuna mitään pakollista ohjelmaa. Sen verran oli Punahilkka kyllä esittänyt toivomuksia, että Vanhassa kaupungissa hän haluaisi Sutensa kanssa päivällä käveleskellä ja sen jossakin ravintolassa lounaansa syödä. Ja jos vain suinkin ennätettäisiin, niin kylpylähotellin hoitojakin olisi mukava kokeilla. Hieronta ei ainakaan olisi pahitteeksi. Sen verran tuntuivat Punahilkan lihakset helliltä yöllisten Susi-iloittelujen jäljiltä.

Päätettiin katsoa, mihin kaikkeen aika riittäisi. Tuhlattavaksi asti sitä ei ollut, mutta toisen läheisyydestä ja lämmöstä nauttimiseen oli kumpainenkin valmis sitä käyttämään. Siinä asiassa ei säästeltäisi. Eikä säästeltykään: ei tarvittu kuin katse tai käden hipaisu, kun jo kohta oltiin sylikkäin ja suut ja kädet hamusivat toisen herkästi tuntevia kohtia: kaulan kaarta, niskaa, rintaa, vatsaa, selkää, pakaroita.

Vanhaan kaupunkiinkin ehdittiin, mutta Punahilkka ei muista sieltä muuta kuin sen, että päivä oli lämmin, suorastaan helteinen, ja Suden katse ja kosketus kuumaa aurinkoakin polttavampi. Ei hän muista missä tai mitä syötiin. Vielä nytkin, kuukausia myöhemmin hänestä tuntuu, että jossain vihreitten vaahteroitten alla he, Susi ja Punahilkka nauttivat toisistaan ja toisiaan niin alku-, pää- kuin jälkiruuaksikin ja palanpainikkeeksi joivat elämännestettä nautintojen täpötäydestä maljasta, joka nauttimisesta huolimatta pysyi aina yhtä täytenä.

Sillä niinhän se on, että elämä kyllä antaa lahjojaan eikä niiden jakamisessa kitsastele, jos ihminen itse on valmis ottamaan niitä vastaan. Mutta ei se ketään pakota niitä vastaanottamaan. Kieltäytyä saa, ja valitettavasti niin moni kieltäytyykin, kunnes jonakin päivänä huomaa, että elämä tuli elettyä vajavaisesti, kitumalla palaen. Takaisin ei tuhlattuja päiviä kuitenkaan enää saa, vaikka haluaisikin.

Eivät palaneet Punahilkka ja Susi kituen, kuin varomalla, vaan täyteen roihuun antoivat he lempensä leimahtaa. Mitä siitä, että se ei ikuisesti kestäisikään! Tämä hetki oli tärkeä ja ainutkertainen, eikä sen arvoa vähentäisi tippaakaan se, ettei heidän nimiään samaan hautapaateen kaiverrettaisi. Mitä siitäkään, että joskus kenties kumpikin kokisi vielä jotain suurempaa tai järisyttävämpää. Tulevasta ei mitään voinut kukaan tietää, mutta tämän hetken tapahtumat olivat tosia ja oikeita.

Niin hehkui Punahilkka ruusun lailla Sutensa sylissä ja käsivarsilla kuin ei koskaan ennen. Niin nautti hän Sudestaan kuin vuosia kestänyttä elämännälkäänsä tyydyttääkseen. Ja mistäpä hän tässä nyt kirjoittelisi, jos ei rohkeasti olisi susipoluille lähtenyt?