Kun päätin kirjoittaa omaan blogiini blogeista, askartelivat ajatukseni aivan muissa näkökohdissa kuin niissä, joista sitten kirjoitin. Kirjoituksestani tuli yleiskatsaus blogimaailmaan, ja ison osan siitä vei Wikipediasta lainattu tietoisku. Se ei toki haittaa.
Olin itse varsin tyytyväinen aikaansaannokseeni, ja koska blogi, johon ajatukseni kirjoitin, on minun, voin sitä ollakin. Toisinajattelijat käyttäkööt kommenttiruutua tai poistukoot sivulta jälkiä jättämättä. Kukaan ei myöskään, Luojalle kiitos, pakota avaamaan koko sivua! Jos sen kuitenkin vaikkapa erehdyksessä tekee, voi sieltä poistua yhtä vaivattomasti kuin sinne tulikin.
Kun nyt olen nukkunut yhden yön tietämän kirjoittamaani sulatellen, palasivat alkuperäiset ajatukset uudestaan mieleeni. Luultavasti en saa niiltä yön en päivän rauhaa, ennen kuin olen ne prosessoinut virtuaalikynäni avulla sanoiksi ”paperille”.
Tässä vaiheessa voivat poistua ne lukijat, joita ei tipan tippaa kiinnosta, mitä mieltä tämän blogin haltija on erinäisistä asioista. Myös he voivat mennä, jotka saattavat loukkaantua omasta tai muiden puolesta joistakin suorasukaisista kannanotoista tai arvioinneista, joita tässä kohta esitetään. Ne, joita jatko kiinnostaa, voivat jäädä.
Eilen kirjoitin olevan pelkästään hyvä asia, että blogin määritelmä on varsin väljä. Näin voi jokainen tehdä blogistaan omannäköisensä julkaisun. Tänään olen täsmälleen samaa mieltä. Ihmisiä kiinnostavat erilaiset aihepiirit, asiat, ajatukset. Totta kai parhaimman tuloksen saa jokainen aikaan sillä saralla, jolla kokee olevansa vahva. Hyvä kirjoittaja käyttää sanoja, joilla koukuttaa lukijansa. Käsistään taitava käyttää käsiään ja kertoo kättensä töitten avulla omaa tarinaansa. Visuaalisen näkemyksen omaava rakentaa sivunsa niin, että sillä on ilo vierailla. Unohtaa ei sovi myöskään sitä valtavaa tietomäärää, jota blogisivuilta on ammennettavissa ja hyödynnettävissä.
On kuitenkin olemassa asioita, joita en tällä vajavaisella järjelläni blogimaailmassa ymmärrä. Hyväksyn ne kyllä, vaikka juuri mikään asia tässä maailmassa ei olekaan riippuvainen siitä, hyväksynkö minä sen vai en. Siis hyväksyn asiat, joita kuitenkaan en ymmärrä. Lähinnä en ymmärrä sitä, mikä tarve ajaa ihmisiä kirjoittamaan tai kertomaan kyseisistä asioista.
Ensimmäisenä näistä ymmärtämättömyyttä aiheuttavista asioista mieleeni tulevat laihdutusblogit. Luuleeko joku oikeasti muita ihmisiä kiinnostavan, mikä kyseisen henkilön on taas kerran saanut päättämään, että nyt riittää? Tai se, kuinka paljon kirjoittaja painaa blogin aloitushetkellä? Tai se, onko laihduttaja edellisestä punnituskerrasta laihtunut 100 g vai lihonut 500 g? Entä kuinka paljon laihduttajan itsensä motivaatiota mahtaa lisätä se, että saa julkaista, vaikkakaan ei ehkä omalla nimellään kyseiset tiedot koko maailman luettavaksi?
Jos joku puolustuksen sana ko. blogeista pitäisi keksiä, olisi se sellainen, että jonkinlainen yhteisblogi, jossa omia kokemuksia kertomalla kannustetaan toisia laihduttajia yhteiseen tavoitteeseen, saattaisi puolustaa paikkaansa. Myös silloin, jos asialla ovat oikeasti ylipainoiset, jotka jo kaiken muun ovat kokeilleet, voisin antaa armon käydä oikeudesta.
Mutta onko pakko saattaa kaikki kaikkien tietoon? Bloginhan voi pitää myös suljettuna, jolloin sitä pääsee lukemaan vain salasanan avulla. Ei mikään eikä kukaan estä yksityistä ihmistä kirjoittamasta omaa ”laihdutuspäiväkirjaansa” bloginomaisesti. Päiväkirjan julkistamistarvetta en vain kykene ymmärtämään.
Silti aivan yli hilseen viilettää kyllä kohdallani erään nuoren tytön ”laihdutusblogi”. Kirjoituksissaan hän kertoi olevansa normaalipainoinen ja painavansa vähän yli 50 kg. Laihdutustavoitteena oli päästä 49 kg:aan. Syynä moiseen tavoitteeseen oli se, että kirjoittaja halusi painonsa alkavan numerolla 4.
Voi elämän kevät ja kukkiva nuoruus! Mutta onneksi minun ei ole pakko avata yhtä ainutta laihdutusblogia! Enkä sitä kyllä teekään kuin korkeintaan vahingossa, jos vain jotenkin otsikosta kykenen päättelemään blogin sisällön. Ja omalla kohdallani pätee sama ohje kuin muillakin: pääsen sivulta nopeasti pois lukematta ainuttakaan sanaa.
Toinen aihepiiri, joka saa minut nostamaan maitoni on ”elämäkerralliset” blogit, joissa kirjoittajat itsensä ja läheisensä nimeltä mainiten tai muuten tunnistettavasti vuodattavat koko elämänsä muitten luettavaksi. Siinä saa usein lukeakseen niin sairauskertomukset kuin muutkin kirjoittajan elämän kipupisteet avioeroja, syntymiä, kuolemia ja muita kriisiaikoja myöten.
Entäs sitten, kun kriiseistä on jotenkuten selvitty, ja horisontissa näkyy hiukan valoa. Jo alkavat kuvaukset uusista, olemassa olevista tai kuvitelluista rakkaussuhteista ja niiden käänteistä. Milloin hehkutaan onnen ylimmillä kukkuloilla, milloin taas möyritään murheen synkimmissä alhoissa.
En millään muotoa väheksy kirjoittamisen terapeuttista merkitystä kriisiajoista selviämisessä, päinvastoin. Olen itsekin sitä harrastanut julkisesti omassa blogissani ja voin suositella sitä lämpimästi kenelle hyvänsä. Mutta jos kirjoittajalta hämärtyy käsitys siitä, mitä ja miten voi ja ei voi kertoa itsestä tai toisesta nettimaailmassa, ollaan kyllä pahan kerran metsässä.
Yleiset huomiot, joissa ketään ei mainita nimeltä, ovat asia erikseen. Mutta valitettavasti tällaisille ”vuodattajille” ei mikään yleinen riitä. Heidät pitää tunnistaa. He kokevat olevansa jotenkin erityisiä. Heidän asiansa kiinnostavat varmasti koko maailmaa. Johan sen kertoo ne kymmenet, jopa sadat kävijät, jotka sivulla käyvät joka päivä kurkistelemassa, mitä uutta ja ihmeellistä kirjoittaja nyt on keksinyt. Jos sitten alkaa tulla takkiin kommenttien, joskus ilkeittenkin muodossa, on syy tietenkin muissa ihmisissä, ei kirjoittajassa itsessään ja hänen kykenemättömyydessään arvioida, mitä blogissa, omassaankaan, kannattaa julkaista.
Saattaa olla, että vielä on olemassa blogeja, joita kerta kaikkiaan en voi sietää. Tähän hätään ei kuitenkaan muita tule mieleeni. Jos yöllä herään unestani ja muistan jonkin tässä vielä ruotimattoman blogityypin, lupaan palata huomenissa asiaan. Mutta nautitaan edelleen blogimaailman koko kirjosta. Ei se toki minulta ole poissa tai taakkana harteillani, miten kukin blogiaan pitää. Ja mielipiteitä mahtuu maailmaan, onneksi!
Kommentit