Jos olivat Vienan Karjalan asumattomat alueet lohduttoman näköisiä, eivät matkustavaisen mieltä paljon ylentäneet asutut kyläpahasetkaan, joita siellä täällä näkyi. Talot olivat harmaita, matalia ja eri suuntiin kallellaan olevia röttelöitä, joita ei varmasti ollut korjattu vuosikymmeniin. Mitään mukavuuksia niissä ei tietenkään ollut, sehän oli selvä. Pihapiirit olivat ruohottuneet hoidon puutteessa, ja kaikkea ympäröi lohduttomuuden ja toivottomuuden ilmapiiri.

Kaikki kynnelle kykenevät olivat kylistä häipyneet jo aikoja sitten leveämmän leivän ja parempien olosuhteiden perässä. Ei näkynyt työikäisiä, nuoria eikä lapsia. Vielä harvoissa asutuissa tönöissä istui puolisokea mummo haisevan tuvan nurkassa sängyllään katsellen ulos, jos siellä sattuisi jotain elämää olemaan.

Mummon juopot aikamiespojat, jotka eivät olleet joko viitsineet lähteä tai kyenneet lähtemään muualle töitä etsimään, tallustivat kylänraittia krapulapäissään onkivavat tutisevissa käsissään. Mitäpä sitä muutakaan olisi tehnyt. Viina oli heidän ainoa lohtunsa, ja jos kalaa sattui joskus tulemaan, sai siitä vähän särvintä leivän päälle.

Siinä ”kylässä”, johon pysähdyimme vähän jaloittelemaan, asui ”sattumoisin” eräs mies, joka hankki elantonsa tuohitöitä tekemällä ja niitä ohikulkijoille myymällä. Mitään sattumaa ei pysähdyksemme tietenkään ollut, vaan järjestetty juttu. Joka tapauksessa työt olivat kauniita ja taidokkaasti tehtyjä, ja minä ainakin nostin hattua moiselle yritteliäisyydelle.

Paitsi, että nostin kuvitteellista hattuani yrittäjälle, minä myös ostin häneltä muutamia tuotteita. Samoin tekivät melkein kaikki bussimme matkustajat. Yrittäjä käärikin taskuunsa sievoisen euromäärän, kun bussimme starttasi kohti seuraavaa etappia. Ruplat eivät tälle kauppiaalle tietenkään kelvanneet.

Vierailumme aikana näin kyllä myös punaista. Yrittäjän vanha äiti asui pihapiirissä. Minusta oli jotenkin ihmisarvoa alentavaa, että matkalaiset ohjattiin häneen mökkiinsä ihmettelemään ja päivittelemään kurjia oloja ja alkeellista asumista. Mummo itse istui kuin näyttelyapina sängyllään ja solkotti karjalan kieltä.

Kävin minäkin mökissä, sitä en kiellä, mutta eteistä pitemmälle en mennyt. Kuvottava haju ja seurueemme muutamien jäsenten käytös sai minut pyörtämään ympäri. Mummoa halailtiin ja hänelle vietiin lehtiä luettavaksi. Joku taisi antaa silkkaa rahaakin, mikä minusta oli pöyristyttävää. Tuli vain mieleen, että kylän raitilla tarpova toinen poika taisi sen rahan viedä ja sijoittaa iloliemeen.