Niin, suhtautumistapoja on yhtä monta kuin suhtautujaakin. Suurinta osaa harmittaa ainakin jossain määrin, että niin paljon menetettiin. Se on varsin ymmärrettävää. Harmitti minuakin vähän odotellessani, milloin taas pääsen julkaisemaan tekstejäni, vaikka tiesin, että tauko on väliaikainen, eikä minulla oikeastaan ole edes mitään menetettävää, koska kaikki tekeleeni on tallennettu.
 
Harvassa taitavat olla he, jotka tyynen rauhallisina ottavat vastaan sen, mitä ”ylhäältä” annetaan. Se, mikä on mennyt, on mennyt, ja sen perään on turha jäädä haikailemaan. Ja ennen kaikkea: kaikki menetettyhän oli aineellista! Yhtään ihmishenkeä ei menetetty, kukaan ei myöskään loukkaantunut fyysisesti. Harmitukset ja henkiset kolhut paranevat aikanaan ja asettuvat ajan kuluessa oikeisiin mittasuhteisiin. Vanhan blogin raunioilta voi nousta entistä ehompi ja parempi blogi, ja kaikki entiset uurastukset voi ottaa harjoitustyönä.
 
Nyt saatan jo kuulla korvissani kymmenien ärtyneiden ja vähän suuttuneidenkin äänten surinan. ”Hyvähän sitä on viisastella, kun ei itse mitään menettänyt.” ”Ei taida tuollaisten lausahdusten sanojalla olla käsitystä, mikä määrä verta, hikeä ja kyyneleitä on lähes jokaisen tuhoutuneen blogin takana.” ”Tuollaiset kirjoitusblogit! Mitä ne muka vaativat?” ”Kuka tahansa pystyy tuon tasoisiin vuodatuksiin: sanoja vain peräkkäin ilman kuvan kuvaa ja sillä hyvä!” ”Voisi sitä nyt vähän tuntea myötätuntoa niitä kohtaan, joiden blogit tuhoutuivat. Mutta milloinkas sitä tältä suunnalta on herunut?” ”Siinä taas katkera ja kateellinen bloginpitäjä nauttii, kun saa tölviä muita.” ”Varmasti on lukijoista puutetta, kun täytyy tällä tavoin yrittää niitä kalastella.”
 
Äänten surina jatkuu ja voimistuu monimuotoisena ja loukkaantuneena. Suurimmalla osalla surisijoista ei tunnu olevan halua, saati kykyä edes ymmärtää, mitä tähän asti on kirjoitettu. Vaikka sisimmässään voisi jostain samaa mieltä ollakin, ei sitä ääneen voi täällä sanoa. Sitä paitsi, eihän tässä tähän mennessä ole muuta kuin morkattu muita! Mitä ymmärtämistä siinä on? Ilkeyttä ja pahantahtoisuutta tuollainen on, ei mitään muuta!
 
Niinpä niin! Oman harmituksen keskellä on usein vaikea nähdä metsää puilta. Ei, vaikka siihen suorin sanoin olisi jo viitattukin. Useimmat meistä pyörittelevät sormissaan vain omaa napanöyhtäänsä päivästä toiseen, niin että voi olla vaikea edes tajuta, että muitakin ihmisiä, muutakin elämää ja muitakin menetyksiä, jopa suuria, on olemassa.