Tytär saapuisi keskiviikkona iltajunalla. Lähimmälle rautatieasemalle oli matkaa nelisenkymmentä kilometriä. Häntä oli siis mentävä hakemaan. Yhdistimme samaan reissuun kauppamatkan, sillä syntymäkotikuntani kauppa- ja sitä myöten myös tavaravalikoima olivat rajalliset. Usein isompien juhlapäivien alla kaupoista, joita oli vain kolme, loppuivat niin leivät, maitotuotteet kuin lihat ja kalatkin. Sisareni puhui usein suivaantuneena tästä asiasta, ja aina kun oli mahdollisuus, hän teki isommat ruokaostokset muilla paikkakunnilla, joissa tavaraa kumma kyllä tuntui riittävän kaikille halukkaille samojen kauppaketjujen liikkeissä.

Lähdimme liikkeelle jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Arvioimme ajan käyttömme melko lailla pieleen, sillä ostokset tehtyämme ehdimme vielä ajella lähiseutuja, käydä kahvilla ja sittenkin saimme odotella hyvän tovin, ennen kuin juna porhalsi asemalle. Mutta tulihan se sieltä aikanaan, ja hampurilaiskioskin kautta lähdimme kotimatkalle. Minä en hampurilaisesta olisi välittänyt, sillä niin sanotut ”kasvishampurilaiset” eivät kokemukseni mukaan kovin kaksisia olleet. Ei ollut tämäkään, mutta tulipahan syötyä.

Ilta kului rattoisasti kuulumisia vaihdellen. Takana olevasta työpäivästä ja pitkästä matkasta väsyneenä tytär halusi ajoissa nukkumaan, sillä aamulla hänen oli lähdettävä jo melko aikaisin jutun tekoon. Toiselta paikkakunnalta tulevan kuvaajan kanssa oli sovittu treffit tietyksi kellonajaksi, samoin haastateltavan tarhaajan. Siitä ei passannut myöhästyä.

Puolenpäivän jälkeen tytär palasi. Muistiinpanot oli tehty, mutta mikään pakko ei ollut juttua kirjoittaa valmiiksi sinä päivänä. Sen tytär kuulemma tekisi sitten juhannuksen jälkeen työajallaan toimituksessa. Nyt oli juhannuksen ja pienen loman vuoro.

Sää jatkui edelleen koleana. Perjantaina eli juhannusaattona laittelimme juhlaruokia. Niitä tuli taas niin paljon, että sisareni päätti kutsua pöytään samassa rivitalossa asuvan yksinäisen vanhemman naisen sekä myös yksin asuvan serkkumme. Molemmat tulivatkin ilomielin, mutta ruokamäärä ei juurikaan vähentynyt heidän syömisistään. Niin lintumaisesti kumpikin aterioi. Minulle taas ruoka maittoi kuten tavallisesti. Erityisesti itse savustamani kala oli herkullista, joskaan ei sovi väheksyä muitakaan pöydän antimia.

Kun ilma oli niin viileä, kuluivat juhannuspäivät lähinnä seurustellen ja kirjoja lukien. Toisena juhannuspäivänä aloimme tyttären kanssa tehdä lähtöä. Minä vein hänet mennessäni asemalle, mutta jatkoin siitä vielä toiseen kyläpaikkaan entisen mieheni sisarpuolen ja hänen miehensä vieraaksi. Molemmat olivat jo hyvin iäkkäitä, ja mies oli lisäksi sairastellut viime aikoina paljon. Erityisesti siitä syystä halusin mennä heitä tervehtimään, sillä ei voinut tietää, kauanko miehellä olisi elinpäiviä jäljellä.

Vierailu oli jotenkin surullinen. Mies oli tosiaan huonossa kunnossa eikä juurikaan jaksanut seurustella. Enimmäkseen hän vain torkkui keinutuolissa. Vierailun ankeudesta huolimatta olin jälkeenpäin tyytyväinen käynnistäni. Se oli nimittäin viimeinen kerta, kun näin miehen elossa. Hän kuoli seuraavan vuoden helmikuussa moniin vaivoihinsa.