Häämatka oli sovittu tehtäväksi häitä seuraavana kesänä. Mikko oli luonnossa viihtyvää sorttia: harrastihan hän mm. metsästystä. Soilestakin oli mukavaa oleilla luonnossa. Ampumaan hän ei halunnut opetella, mutta kalastus tuntui mukavalta puuhalta. Niin päätettiin lähteä Norjaan, jossa Mikko oli usein käynytkin kalastelemassa tunturipuroista. Seudut olivat siis hänelle tuttuja. Soile ei koskaan ollut käynyt Norjassa ja hän odotti innolla tulevaa matkaa.

Juhannuksen jälkeen oli lähtöä suunniteltu. Juhannus oli vietetty Mikon Siskolta ”perimällä” mökillä ja sinne oli kaikki mukaan tarvittava jo yritetty varata mukaan. Kun lähtöä alettiin valmistella, oli Mikko kuin takamuksiin ammuttu karhu. Hän suuttui pienimmästäkin asiasta, huusi ja räyhäsi Soilelle ja sai tämän itkemään hiljaa itsekseen moneen otteeseen.

Soile yritti tehdä lähtövalmisteluja parhaan kykynsä mukaan, mutta eihän hän ollut koskaan aiemmin kalastusretkiä Pohjois-Norjaan tehnyt sen paremmin Mikon kuin muidenkaan kanssa. Ei hän siis voinut tietää, miten Mikko halusi matkaa järjestettävän.

Ja olisiko se nyt jokin kardinaalivirhe ollut, jos ei kaikki olisi mennyt niin kuin ennen? Sitä on Soile miettinyt monet monituiset kerrat. Ei Soile silloin ymmärtänyt, miksi Mikko niin vihainen oli. Myöhemmin asia hänelle kyllä selvisi. Mikko pelkäsi ja jännitti pitkää ajomatkaa ja koko reissua, mutta ei hän tietenkään sitä myöntää voinut. Pelko piti naamioida sen taakse, että Soile oli taitamaton ja typerä, joka ei osannut edes matkalle lähteä.

Voi jos olisi Soile silloin asian käsittänyt! Tuskin Mikko pelkoaan myöntänyt olisi, mutta olisipa edes Soilella ollut ehkä hiukan helpompi olla. Nyt hän kuvitteli, että kaikki vika tosiaankin oli hänessä. Ei hän uskaltanut nousta kapinaan Mikkoa vastaan, ja sitähän Mikko juuri ajoikin takaa. Ja mitäpä vastaan olisi kapinoinut, kun ei asian oikeaa laitaa edes silloin tajunnut?

Lopulta matka alkoi. Ei ehditty vielä montaakaan kilometriä ajaa, kun ilmeni uusi huudonaihe. Mikolle välähti päähän, että varaston ovi oli jäänyt lukitsematta. Kukapa siihenkään muu oli syyllinen kuin Soile, vaikkei tämä koko päivänä ollut käynyt varaston lähelläkään. Mikko siellä oli touhuillut matoja kompostista kaivellen. Mutta Soile oli vikapää, se nyt oli aivan selvä.

Jälkikäteen ajatellen olisi tuskin suurtakaan vahinkoa aiheutunut siitä, vaikka ovi olisi ollut lukitsematta koko matkan ajan. Ei siellä kovin arvokkaita tavaroita varastoitu. Mutta Mikko käänsi vihaisena auton nokan takaisinpäin ja kävi oven lukitsemassa.

Tuosta episodista iskostui Soilen mieleen moniksi vuosiksi tapa, että hän aina jonnekin lähdettäessä kyseli Mikolta, oliko tämä lukinnut ovet, oliko kaikki tarpeellinen mukana jne. Huomatessaan sitten, että Mikko rupesi hänen muistinsa päälle sälyttämään kaiken muistettavan, ymmärsi hän tavan lopettaa, mutta monet monituiset kerrat oli hän jo siihen mennessä saanut syyn niskaansa, jos jotakin sattui puuttumaan.

Ajomatka pohjoiseen oli ankea. Autossa vallitsi kireä tunnelma, sillä nythän sitä oltiin tien päällä ja Mikon jännitys pääsi oikein valloilleen. Jossain vaiheessa Soilekin siirtyi kuskin paikalle, mutta se vasta kireyttä aiheutti. Eihän Soile Mikon mielestä osannut ajaa. Silti hän vaati Soilea ajamaan.

Tässäkin ilmeni Mikon kieroutunut luonne. Hän halusi istua Soilen vieressä tämän ajaessa voidakseen sitten jatkuvalla neuvomisellaan ja virheistä huomauttamisellaan ikään kuin osoittaa Soilen kelvottomuuden tässäkin asiassa. Toistuva arvostelu ei ainakaan parantanut Soilen muutenkin kehnoa ajotaitoa, ja siitäkös Mikko tietenkin nautti. Pitihän se arvata, ettei Soile tätäkään hallitsisi. Aina sai kaiken tehdä itse, jos mieli tulosta saada!