Minulla alkoi kesäloma. Heti ensimmäisenä päivänä karistin kodin pölyt jaloistani ja suuntasin uusiin maisemiin. Kuinka ollakaan, juuri niissä maisemissa teit Sinä työtäsi. Olin Sinulle jo etukäteen vihjaissut olevani koko viikon kyseisessä paikassa. Koska voit itse säädellä työaikojasi, ehdotit, että kenties voisimme tavata jonakin päivänä. Sehän toki sopi minulle. Olin lomalla, mitkään huolet, sen paremmin koti- kuin työhuoletkaan eivät mieltäni painaneet, olin vapaa kaikista kahleista.

Tapasimme kolmena päivänä. Lounastimme yhdessä ja tietysti touhusimme hiukan muutakin. Sanoin Sinulle, että olin aina toivonut juuri tällaista suhdetta: suhdetta, jossa ei aseteta toiselle mitään vaatimuksia, ei vangita toista mustasukkaisesti antamalla ymmärtää, että koska nyt tapailet minua, olet minun etkä saa katsahtaakaan muihin.

Myös suhteemme fyysisyys oli jotain sellaista, mitä aina olin halunnut. Kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissakin paikoissa oli pakko päästä toista koskettamaan ja hyväilemään. Kerran ajoit isolle parkkipaikalle, kun muuta paikkaa ei sillä kertaa ollut tarjolla, ja siellä suojassa uteliaitten katseilta nautimme toisistamme iltapäivän virkistykseksi.

Ihailusi ja kuuma, kiihkeä läheisyytesi sai minut suorastaan puhkeamaan kukkaan. Halusin olla silmissäsi kaunis, haluttava, himoittava, seksikäskin. Halusin olla Nainen ja Sinussa halusin kohdata Miehen. Ja juuri niin tapahtui. Tunsin Sinun suorastaan palvovan minua. Koskaan aikaisemmin ei minua kukaan ollut kohdellut niin. Ja miten iloitsinkaan siitä, että osasin ottaa vastaan ihailusi, hemmottelusi, kaikki huomionosoituksesi kuin ihanan, kallisarvoisen lahjan ja nauttia niistä sydänjuuriani myöten.

Minä, tuolloin 53-vuotias, eronnut, tavallinen nainen tunsin itseni kuin kuningattareksi seurassasi. Sellaisen tunteen pitäisi jokaisen naisen saada tuntea edes kerran elämässään: tunteen, että on jollekin jotakin erikoista, ainutlaatuista, poikkeuksellista. Kerran sellaista koettuaan ei enää koskaan vähättele itseään, kykyjään tai taitojaan eikä anna kenenkään muunkaan sitä tehdä!

Silloin elimme tuota hetkeä. Kumpikaan meistä ei tiennyt, miten suhteemme tästä etenisi. Edelleen elämme päivän ja hetken kerrallaan suunnittelematta tulevia, vaikka Sinä kuin puolihuolimattomasti heittelitkin ilmaan ajatuksia tulevaisuudesta ja aina silloin tällöin sisällytit noihin suunnitelmiin myös minut. Huomasin sen kyllä. Silloin minä aina vähän kavahdin takajaloilleni kuin arka, kesyttämätön varsa. Halusin elää kiihkeästi ja täydesti tätä hetkeä, mutta tulevaisuus yhdessä Sinun kanssasi arvelutti.

Nuo kesäiset päivät, niiden tapahtumat ja tunnelmat tahdoin kuitenkin tallentaa kultakimpaleena sydämeeni. Tapahtuisipa mitä tahansa, en koskaan voisi enkä haluaisi niiden arvoa ja merkitystä kieltää. Siitä kultakimpaleesta voisin joskus synkkinä päivinä murentaa pieniä murusia elämääni ilostuttamaan ja valostuttamaan. Tapahtuisipa mitä tahansa, en Sinua, Suteni unohtaisi.

Kesä oli vasta aluillaan. Mitä se meille antaisi, se jäisi nähtäväksi. Nyt elimme ja nautimme löydetystä elämästä. Se riitti! Tällaisen viestin Sinulle joskus lähetin. Se sopii myös päätökseksi tälle tarinalle.

”Tänään on päivä ottaa vastaan aurinko, sinisen taivaan syvyys. Tänään ympäröi lämpö ja hyvyys. Anna sateen huomenna tulla; kohtaat sen mielellä uudistetulla.”

Valoa kohti ja elämää syleillen!

Susimetsän Punahilkka :)