Mitä? Joko nyt oli aamu? Vastahan Pekka oli töistä kotiin tullut ja vähän jotakin syötyään oikaissut vuoteelleen kurjaa kohtaloaan surkuttelemaan. Siihen oli hän sitten nukahtanut ja ilmeisesti nukkunut aamuun asti, kun herätyskello nyt noin vaativasti pirisi töihin herätellen.

Voi, ei! Pekka ei jaksanut eikä halunnut nousta! Koko elämisen surkeus, Liisalta saadut rukkaset ja Pekan itsensä keksimä valheellinen tarina epäonnisesta kihlareissusta vyöryivät katkonaisina muistikuvina Pekan väsyneeseen ja repaleiseen mieleen. Alkoi tuntua siltä, ettei itkukaan ollut kaukana, kun hän ajatteli, että kohta olisi taas kohdattava todellisuus ja maailma, jotka oman kodin tarjoaman turvapaikan ulkopuolella odottivat. 

Mitä ihmettä hän sanoisi töissä, kun siellä alettaisiin ihmetellä hänen riutunutta ulkonäköään? Eikä linnoittautuminen työhuoneen oven taakse mitään tekemättä varmasti sekään kovin kauaa onnistuisi. Pekasta tuntui, että hän halusi vajota maan alle eikä koskaan enää palata ihmisten ilmoille.

Hän painoi herätyskellon nappulan alas ja hautasi päänsä tyynyihin. Mutta pirinä sen kuin jatkui. Pakko oli nousta, ja sitten Pekka tajusi, että puhelinhan se pirisi eikä herätyskello. Vilkaistessaan kelloa hän huomasi, että se oli vasta puoli kahdeksan illalla. Ei onneksi tarvinnut vielä nousta töihin, Pekka huokaisi helpottuneena.

Mutta puhelin pirisi sinnikkäästi, ja lopulta Pekan oli vastattava. Luultavasti soittaja oli joku sitkeä puhelinmyyjä tai sitten joku työpaikalta. Heistä pääsisi nopeasti eroon muutaman sanan murahtamalla. Edes katsomatta puhelimen näyttöön Pekka vastasi haloota huudellen. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän sitten muutaman sanan jälkeen tunnisti soittajan äänen. Liisa siellä soitteli ja puhui niin kuin ei mitään poikkipuolista olisi väleissä ollut.

Pekan oli pakko istahtaa sängyn reunalle, ettei olisi kaatunut. Häntä aivan heikotti, ja yllätys ja ilo Liisan yhteydenotosta tuntuivat olevan liikaa kestettäviksi. Liisa jatkoi puheluaan, ja kun Pekka ei vastannut mitään, kysäisi lopulta, oliko Pekka enää lainkaan linjalla. Silloin purskahti Pekka ääneensä itkemään. Tunteet pettymyksestä ja epäilystä iloon ja yllätykseen vaihtelivat kuin vuorovesi, eikä Pekka pystynyt hillitsemään niitä.

Liisa ihmettelemään, mikä Pekalle oikein tuli. Aikansa nyyhkittyään sai Pekka koottua itseään sen verran, että kertoi kaiken olevan hyvin. Viime päivien jännitys, odotus ja pettymykset vain olivat aiheuttaneet hänelle, herkälle miehelle, tällaisen yllättävän tunnepurkauksen. Mutta nyt kaikki oli hyvin. Ihanaa, että Liisa oli soittanut!