Kaunis kesä kului ohi melkein kuin huomaamatta. Elämä Soilen ympärillä jatkui. Niin jatkui myös Soilen elämä. Vähitellen alkoi hän havahtua seuraamaan ympärillään tapahtuvia asioita, vaikka edelleen hänen elämänsä olikin melko lailla sisäänpäin kääntynyttä, omien tunteitten kanssa elämistä ja niiden analysointia.

Usein katkerat ajatukset täyttivät hänen mielensä, mutta heti kohta pystyi hän taas päästämään niistä irti. Soile kasvoi, ja niin kuin tavallisestikin, kasvaminen teki kipeää. Surunsa kanssa kamppaillessaan löysi hän lohtua kirjoista. Useimmat surusta kirjoitetut kirjat tuntuivat olevan kuin suoraan Soilen omasta elämästä.

Soile suorastaan ahmi surua käsitteleviä kirjoja. Myös kuolleen lapsen monet kehityshäiriöt kiinnostivat häntä. Hän otti asioista selvää ja halusi saada itselleen myös vauvan ruumiinavauspöytäkirjan, vaikka ylilääkäri oli kovin epäileväinen sen suhteen, voisiko sitä äidin luettavaksi antaa.

Soile kuitenkin vakuutti, ettei hän järkyttyisi mistään, mitä sinne oli kirjattu. Vaikka hän yhtäältä oli tunteellinen ja herkkä ihminen, oli hän toisaalta hyvin vahva, järkevä ja realistinen. Vauva oli kuollut, hänelle oli tehty ruumiinavaus, eikä mikään mahti maailmassa asiaa enää muuksi muuttaisi. Mutta Soile halusi tietää ja sitä kautta kukaties ymmärtää, miksi niin oli käynyt.

Anatomiankirja vieressään hän sitten luki pöytäkirjaa ja yritti ymmärtää, mistä oikein oli kysymys. Joitakin vastauksia hän sai, mutta suurimpaan osaan kysymyksistä oli vastauksena se, että asiaa ei tiedetty. Helpotusta tuskaan toi silti se, että joka paikassa vakuutettiin Soilen olevan syytön vauvan kehityshäiriöihin. Odotusaikanaan hän ei olisi voinut tehdä mitään toisin.

Myös Mikon kanssa Soile puhui paljon. Silti oli asioita, joita hän ei voinut Mikolle kertoa. Niistä hän puhui sitten ystävättärilleen, sururyhmän jäsenille tai soittaessaan kriisipuhelimeen. Puhuminen ja asioiden sanominen ääneen helpotti ahdistunutta oloa, ja niin Soile pääsi aina siirtymään kuin uudelle tasolle surussaan.

Lokakuussa Soilen äitiysloma loppui, ja hänen piti palata työhön. Se tuntui lähes ylivoimaiselta asialta. Ei hänelle silti tullut mieleen, että hän olisi voinut hakea sairauslomaa vointiinsa vedoten. Soile oli aina tottunut selviytymään vaikeistakin paikoista vaikka hammasta purren. Niin tälläkin kertaa.

Jälkikäteen ajatellen oli varmasti hyvä, että Soile palasi töihin, vaikka se vaikeaa olikin. Työ ei varmaankaan tullut hoidettua parhaalla mahdollisella tavalla, sillä Soilen ajatukset pyörivät aivan muissa asioissa. Mutta Soilen itsensä kannalta oli parempi, että hän vähitellen palasi ihmisten pariin. Kevättalvella oli hänessä havaittavissa jo selvää muutosta, sillä eräs työtovereista ihmetteli jossakin yhteydessä yllättäen, miten Soile oli muuttunut niin iloiseksi.