Edellä kerrottu tapahtui siis ennen sitä aikaa, jolloin aloitin pitkän seurustelusuhteeni. Siinä välissä ehti irokeesitukkakin palata kotiin Amerikasta ja sai kuulla jäävänsä nyt lehdelle soittelemaan. Ystävyyslinjalla päätimme hänen kanssaan jatkaa, ja sellaistahan se oli oikeastaan kaiken aikaa ollutkin ainakin minun puoleltani. Sille en mahtanut mitään, että irokeesi meni ja rakastui, vaikka kuinka toppuuttelin.

Seurustelu, josta jo tarinassa kerroin, oli siis edennyt kesään asti. Mikään kovin kiinteä se ei ollut, sillä en halunnutkaan siitä sellaista. Minä vietin lomaani matkustellen kotimaassa ja ulkomailla. Minusta alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että ei tämä ainakaan johtaisi mihinkään pysyvään olotilaan. Mies oli hyvä kaikin puolin, huomaavainen, kiltti ja olisi tuonut minulle varmasti vaikka Kuun taivaalta, jos sitä olisin älynnyt pyytää.

Silti jotakin tuntui kaiken aikaa puuttuvan. Kun oikein asiaa ajattelin, tulin siihen tulokseen, että se, mikä puuttui, oli intohimo. Alun kiihko alkoi minun puoleltani laimentua, vaikka miehellä se tuntui vain lisääntyvän, mitä useammin tapasimme.

Sekin minua ihmetytti, että vaikka mies piti tarkasti silmällä, milloin sanoin jostakin palaavani ja otti yhteyttä heti, kun olin päässyt kotiin tai jo hiukan sitä ennen, hän ei tapaamistemme väliaikoina koskaan edes soittanut minulle. Minusta se kertoi siitä, ettei mieskään ollut tosissaan. Sen käsityksen, joka sitten myöhemmin osoittautui väärinymmärrykseksi, olin saanut jo ensi kertaa tavatessamme.

Otin asian puheeksi, ja kävi ilmi, että mies ei halunnut antaa sellaista vaikutelmaa, että olisi jotenkin halunnut rajoittaa menemisiäni. Hän taisi luulla, että tapailin miehiä jokaisella reissullani, vaikkei se suinkaan pitänyt paikkaansa. Muutamia miehiä kyllä tapasin kesän aikana, mutta pelkästään kahvittelun ja normaalin tutustumisen merkeissä.

Minun itsetuntoani tietenkin hiveli ajatus siitä, että mies halusi tavata minua, vaikka luuli minulla olevan seuraa pilvin pimein. Kerran hän jopa sanoi, että vaikka tietäisi olevansa rankkauslistallani vasta kahdestoista, ei se merkitsisi mitään. Niin huumaantunut hän oli minusta ja seurastani. Minä en ryhtynyt asiaa tarkemmin selittelemään, vaan annoin miehen pysyä luuloissaan ja kärvistellä epätietoisuudessaan. Se ei ehkä ollut kovin kauniisti tehty, mutta minä taas en halunnut miehen kuvittelevan, että olin rakastunut häneen korviani myöten, kun en kerran sitä ollut.