Mikolla oli sohvapöytä, joka oli tullut talouteen Soilen toimesta. Hän oli aikoinaan pelastanut pöydän kannen tyttären kummien varastosta, jossa se oli lojunut kuluneena poisheittämistä odottaen. Pöytälevy oli paksua umpipuuta, ruskea väriltään. Muodoltaan pöytä oli neliskulmainen. Soilen ohjeitten mukaan Mikko oli kunnostanut pöydän kannen, hionut, petsannut ja lakannut sen, ja siihen oli asennettu pyöreät, kromatut jalat. Pöydästä tuli hieno, ja sen neliskulmainen muoto viehätti erityisesti Soilea.
 
Mikon nyt kysellessä halusiko Soile joitakin tavaroista, mainitsi Soile tuon sohvapöydän. Siitä ei Mikko kuitenkaan tuntunut olevan halukas luopumaan, ja niin asia jäi siihen. Kun Soile seuraavan kerran tuli taloon tavaroita pakkaamaan, sai hän kuulla, että talon ostava pariskunta oli ostanut Mikolta muun muassa ruokailuryhmän, pari sohvaa, uuden maton ja yllätys, yllätys tuon nimenomaisen sohvapöydän.
 
Sen kuullessaan oli Soile vähällä purskahtaa itkuun. Ei hän ollut tavaran perään eikä koskaan olisi tullut pöytää edes kysyneeksi, ellei Mikko itse olisi huonekaluja hänelle tarjonnut. Ei hänkään oikeasti tarvinnut pöytää, mutta olisi sen nyt ottanut, ettei se olisi joutunut hävitettäväksi. Tietäessään, että Soile mielellään olisi jotakin ottanut, oli Mikko kuin kiusalla mennyt myymään tai käytännössä antamaan puoli-ilmaiseksi juuri sen tavaran. Juuri edellisenä päivänä oli asiasta ollut puhetta, joten mistään vahingosta tai tietämättömyydestä ei voinut olla kyse.
 
Tuollainen käytös oli tyypillistä Mikolle. Monta kertaa ennenkin oli hän käyttäytynyt samantapaisesti. Joskus Soile mietti, eikö Mikko tajunnut, miten toimi, vai tekikö hän tosiaan tuollaisia tempauksia aivan tahallaan. Soile kallistui jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle. Ei aikuinen mies voinut olla niin tyhmä, että teki tuollaista vahingossa ja ajattelemattomuuttaan.
 
Kun Soile nyt ihmetteli, miksi Mikko oli pöydän mennyt vieraille antamaan, vaikka Soilekin sen olisi halunnut, ei Mikko vaivautunut asiaa sen kummemmin selittelemään. Se nyt vain oli niin ja sillä hyvä. Asiasta ei enempää puhuttu, sillä miksipä se siitä puhumalla olisi muuttunut. Soile nieli pahan mielensä, mutta ikävä maku siitä hänelle jäi.
 
Kun talo oli saatu tyhjennetyksi, oli vuorossa vielä varasto. Soile vannotti Mikkoa pitämään huolen siitä, että uudet omistajat eivät toisi tavaroitaan varastoon ennen kuin se olisi tyhjennetty Soilen ja Mikon tavaroista. Kauppoja ei ollut edelleenkään tehty, joten kyllä jonkin paikan pitäisi saada olla koskemattomana niin kauan, että se oikeasti olisi tyhjä.
 
Mikko lupasi toimia Soilen toiveen mukaan, mutta milloinkas hänen sanaansa oli voinut luottaa. Kun Soile sitten tuli varastoa tyhjentämään, niin eikös vain sieltä jo oven suussa tullut vastaan vierasta roinaa. Soilea suututti niin, että savu korvista nousi. Nytkään ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin aloittaa tyhjennys vieraita tavaroita väistellen. Muuton oli alustavan aikataulun mukaan pitänyt olla selvä juhannukseen mennessä. Talo varastoineen oli tyhjennetty jo ennen kuin toukokuu loppui