Punahilkka taisi lupailla lukijoilleen lopuksi kertovansa, miten tauluhuutokaupassa sitten kävikään. Koska Punahilkan ja Suden yhteydenpito loppui kuin kanan lento, jäi taulukauppakin vähän levälleen. Punahilkka ei enää huutoja korottanut, sillä ei hän mokomalle Sudelle mitään tauluja enää aikonut hommata. Jonkin ajan kuluttua kohde sulkeutui, kun eivät muutkaan enää jatkaneet huutamista. Taulut olivat kyllä kauniita, ja Punahilkkakin niitä olisi mielinyt itselleen, mutta antoi asian olla ja unohti sen kohta.
 
Kului kotvanen aikaa, ja Punahilkka sai kännykkäänsä tekstiviestin kyseisten taulujen myyjältä. Siinä myyjä tarjosi tauluja ostettavaksi suoraan melko kohtuulliseen hintaan. Mutta eihän Punahilkkakaan ollut ensimmäistä kertaa elämässään kauppoja tekemässä. Koska tauluja hänelle näin tarjottiin, arvasi hän, että myyjä kärsi rahapulasta ja möisi taulut varmasti vieläkin halvemmalla.
 
Punahilkka soitti myyjälle ja teki oman tarjouksensa. Siihen ei myyjä kuitenkaan suostunut, ja todettiin, että kauppoja ei syntyisi. Punahilkalle jäi kuitenkin tunne, että juttu ei ollut vielä loppuun käsitelty. Kuten ei ollutkaan! Samana iltana tuli tekstiviesti, jossa myyjä lupasi taulut Punahilkalle tämän tarjoamaan hintaan. Sehän sopi Punahilkalle kuin nenä päähän, ja kaupoista sovittiin. Punahilkka maksoi ostoksensa ja sai taulut aikanaan postin välityksellä kotiinsa.
 
Taulut kaunistavat nyt siis Punahilkan kotia. Teemaan sopivasti niissä on kuvattuna, ei susi, vaan kettu synkässä kuusikossa, sillä kyllä joskus tuntuu, että monet Susimetsän susista ja hilkoistakin ovat varsinaisia kettuja.  Punahilkka ei sellaisiin kylläkään ole törmännyt, onpahan vain kaikenlaisia huhuja kuullut.