Seuraavan viikon ensimmäinen postauspäivä ehti vierähtää jo Kärpäsen nukkumaanmenoaikoihin asti, ennen kuin sen ensimmäinen postaus lävähti lukijoitten näyttöruudulle. Pelkästä postauksen otsikosta ei vielä mitenkään olisi osannut päätellä, mitä kirjoitus käsitteli, sillä samanlaisia ”postaaja kysyy” -otsikoita sai lukea tämän tästä. Joskus kysymykset käsittelivät yhteisön tekniseen puoleen liittyviä pulmia, toisinaan taas kyseltiin mielipiteitä, ja ylivoimaisesti eniten oli lähiaikoina tainnut olla erilaisia arvuutteluja kysymyksin, mitä kuva esitti tai mitä jokin sana/sanonta tarkoitti.

Nyt oli kysyjän penkille asettunut RR, jota kiinnosti tietää, miten yhteisössä henkisesti jaksettiin, ja mitä keinoja itse kullakin oli pitää itsensä vireänä ja elinvoimaisena niin fyysisesti kuin henkisestikin. Virikkeen kyselyynsä oli hän saanut televisio-ohjelmasta, jossa tunnettu psykologi yritti auttaa vähintään yhtä tunnettua julkisuuden henkilöä selviytymään, kun elämä koetteli kovalla kädellä.

Nyt Kärpänen lennähtää sivuun varsinaiselta lentoradaltaan, sillä se ei voi olla tähän kohtaan sanomatta mielipidettään, jota tietenkään ei ole kysytty, ja joka ei ketään myöskään kiinnosta. Mutta koska rakkaassa isänmaassamme vallitsee ainakin vielä toistaiseksi niin ajatusten kuin myös mielipiteen ilmaisun vapaus, käyttää Kärpänen tätä vapautta hyväkseen kertomalla, mitä mieltä se on tuollaisista ohjelmista.

Se ei mitenkään vähättele itse aihetta, jossa siis on tarkoitus etsiä ja löytää keinoja lähinnä henkiseen jaksamiseen ja vaikeista asioista selviämiseen. Mutta tapa, jolla se toteutetaan, saa siltä jyrkän tuomion. Oli ihminen kuuluisa tahi ei, osuu hänen polulleen aivan samanlaista hätää ja kärsimystä kuin kaikkien muidenkin ihmisten poluille. Kaikki me vanhenemme, sairastamme, joudumme onnettomuuksiin, jopa kuolemme.

Kuuluisuus tai rikkaus eivät siis varjele ketään näiltä tapahtumilta, eivätkä kuuluisat tai rikkaat ole tällaisten asioiden edessä yhtään sen vahvempia tai paremmin varustautuneita kuin muutkaan ihmiset. Jokainen ihminen tarvitsee lähimmäistensä tukea ja apua hädän hetkellä. Voisi kai sanoa, että tämä on yksi niistä harvoista asioista, joissa ihmiset oikeasti ovat tasavertaisia ja samalla viivalla.

Tältä kannalta katsottuna ohjelma voisi puoltaa paikkaansa. Siinähän kohtalaisen kuuluisa ja luultavasti myös hyvin toimeentuleva ihminen asettuu tavallisen kuolevaisen asemaan kertomalla, ettei hän tai hänen perhekuntansa ole säästynyt elämään väistämättä kuuluvilta suruilta ja murheilta, ja että eteenpäin selvitäkseen on hänenkin saatava ulkopuolista apua.

Toisesta näkövinkkelistä katsottuna tuolla tavoin asiaa lähestyvästä ohjelmasta voi kuitenkin saada kuvan, että kuuluisan tai rikkaan ihmisen suru ja kärsimys on jotenkin ”arvokkaampaa tai hienompaa” kuin ”tavallisten” ihmisten suru: niin arvokasta ja hienoa, että siitä pitää tehdä oikein ohjelma kuin malliksi muille, miten täällä surusta selvitään.

Kärpänen tietää, että onnettomuuden, sairauden ja kuoleman edessä on ihminen niin hajalla ja palasina, että harvalta riittää voimia asettua julkisesti kertomaan, miten pärjää ja mitä keinoja käyttäen selviytyy päivästä toiseen. Kertomisen aika tulee myöhemmin. Useimmille on tärkeintä saada surra rauhassa, miettiä asioita itsekseen, yrittää hyväksyä tai edes ymmärtää, mikä tarkoitus kaikella voisi olla.

Tietysti surun käsittely on erilaista eri ihmisillä, koska ihmiset ovat henkiseltä rakenteeltaan erilaisia. Joku haluaa ”selvitä” surusta mahdollisimman nopeasti työntämällä koko asian syrjään ja yrittämällä unohtaa sen: asia, joka on täysi mahdottomuus. Suru hakee joka tapauksessa paikkansa ihmisen sisällä ja ellei sitä päästetä ulos, se koteloituu ja voi jonakin päivänä ryöpsähtää ulos aivan yllättäen, kun kotelon seinämät pettävät.

Toinen taas jämähtää suruunsa niin, ettei pääse siitä irti koko loppuelämänsä aikana, vaan se lamaannuttaa ja pysäyttää hänet siihen hetkeen, jolla hän surun kohdatessaan oli. Tällainen surija ei ehkä halua tai hänen on vaikea myöntää, että elämässä koskaan voisi tapahtua mitään ikävää. Hän saattaa myös asettaa surunsa kohteen jalustalle, jolla palvoo menetystään. Hän alkaa elää elämäänsä tuo jalusta keskipisteenä unohtaen kaiken muun, mitä hänen elämässään on.

Kolmas lähtee surunsa myötä elinikäisen kasvun tielle, jolla surusta ja kärsimyksestä tuleekin elämää eteenpäin vievä voima ja moottori, joka hyvällä tavalla ”ruokkii” ihmisen kaikkea toimintaa jokaisella elämänalalla. Surusta ei tule ihmiselle elämää tukahduttavaa painolastia ja taakkaa, vaan sitä ylläpitävä voimavara, josta löytyy yhä uusia aineksia katsella maailmaa kokonaan uusin silmin.

Voi olla, että ohjelmassa esiintyvä ”kuuluisuus” sai itselleen parhaan avun esiintymällä ohjelmassa. Ei Kärpänen sitä voi tietää. Yhtä lailla on mahdollista, että ko henkilö valjasti tämänkin asian palvelemaan omaa esilläolemisenhaluaan. Olihan olemassa vaara, että hänet ja hänen vielä kuuluisampi puolisonsa muuten pian unohdettaisiin. Ei sen niin väliä, mistä puhuttiin ja mitä asioita reviteltiin, kunhan puhetta ja iltapäivälehtien lööppejä riitti.

Yhtä lailla vastuussa ovat ohjelmassa esiintynyt psykologi, tuottaja, televisiokanava, jopa katselija. Kansalle tarjotaan sitä, minkä tiedetään myyvän. Yleensä kaikenlainen hätä ja ahdinko tuottavat taatun tuloksen. Toisen hädästä kuuleminen tai siitä lukeminen antaa ulkopuoliselle tavallaan mahdollisuuden samastua asiaan. Silloin puhutaan kollektiivisesta surusta. Omia itkemättömiä itkujaan voi itkeä steriilisti jonkun toisen surun yhteydessä ilman, että tarvitsee kenellekään edes paljastaa, mistä oikeastaan on kyse. On myös mahdollista, ettei ihminen itse lainkaan tajua, mistä voimakas reaktio aiheutuu.

Toisaalta voi joku myös saada jonkinlaista kieroutunutta tyydytystä siitä, ettei kukaan, ei edes rikas tai vaikutusvaltinen selviä täällä ilman minkäänlaisia murheita. Ähäkutti -mentaliteetti saattaa herkästi vallata mielen, vaikkei sitä kehtaisi ääneen tunnustaakaan.

Yhtä kaikki jokaisen ihmisen suru on hyvin henkilökohtainen ja aina yhtä koskettava. Joskus voi muilta ihmisiltä unohtua tykkänään se, että kuuluisuus tai rikkaus eivät helpota tai poista surua ja menetystä. Keinot, joilla niistä selvitään, ovat toki erilaiset, mutta tässäkin asiassa merkitystä on enemmän ihmisluonteella ja kyvyllä käsitellä surua kuin ulkoisilla seikoilla.