Sunnuntai-iltana Susi vielä soitti ja kyseli Punahilkan kotimatkasta. Hyvin oli Punahilkka päässyt kotiin, miksei olisi? Aikahilkka ja osasi kyllä pitää huolta itsestään. Ei siihen susia eikä keitään muitakaan huolenpitäjiksi tarvittu!
 
Seuraavanakin päivänä oli Punahilkalla vähän ankea olotila. Hän laittoi Sudelle tekstiviestin, jossa mietiskeli vapun tapahtumia. Susi vastasi, mutta ei paljoa osallistunut pohdintaan, vaan kertoi, että hänen autoonsa oli yöllä murtauduttu, ja se oli aiheuttanut hänelle ymmärrettävästi paljon ylimääräistä työtä ja vaivaa. Asiat alkoivat olla kuitenkin nyt kunnossa, ja Susi pääsisi lähtemään ulkomaan työmatkalleen alkuviikosta. Illalla Susi vielä soitti ja kysyi Punahilkan osoitetta voidakseen lähettää tälle kortin ihan ulkomailta asti.
 
Punahilkan ja Suden välit tuntuivat kummasti lämmenneen. Välimatka varmaan teki kanssakäymisen helpommaksi, sillä niinhän se on, että kun on lähellä, niin puskee, ja kun on kaukana, niin ammuu. Tämä vanha totuus näytti pätevän tässäkin orastavassa suhteessa.
 
Sudenpesässä oli ollut pari taulua, jotka olivat kiinnostaneet Punahilkkaa, hänellä kun itselläänkin sattui olemaan kyseisen taiteilijan maalaama taulu, johon hän oli kovin mieltynyt. Susi sanoi hankkineensa taulut nettihuutokaupasta. Kotona Punahilkkakin kirjautui sivuille ja alkoi surffailla siellä etsien lisää saman taiteilijan maalauksia. Niitähän löytyi, ja Punahilkka otti Suteen yhteyttä kysyäkseen, alkaisiko hän huutaa Sudelle noita tauluja.
 
Susi kiinnostui ajatuksesta oitis, ja sovittiin, että Punahilkka huutelisi tauluja Suden puolesta, tämä kun ei ulkomaanmatkansa vuoksi kyennyt sitä itse tekemään. Punahilkka sai Sudelta puhelimessa ohjeita, miten paljon milloinkin kannatti huutoa korottaa vai oliko hyvä  jäädä kuulolle seurailemaan hinnan kehitystä. Homma tuntui Punahilkasta mielenkiintoiselta, ja jossain vaiheessa tarinaa saavat arvoisat blogivierailijatkin kuulla, kenen seinille nuo taulut lopulta päätyivät.
 
Tälläkin matkalla Suden työhön liittyi paljon edustustehtäviä illallisineen ja kokkareineen. Ei malttanut Susi olla kehuskelematta, miten aina seurueen ainoa nainen, yleensä nuori ja kauniskin vielä, sattui osumaan juuri hänen pöytäseurakseen. Sekin on kyllä totuuden nimissä sanottava, että Punahilkka hämmensi daamisoppaa tekstiviesteillään ja puhelinkeskusteluissa niin paljon kuin sielu sieti.
 
Erityisesti hän korosti nuoruutta, sillä sehän tuntui olevan Sudelle se lähes ainoa autuaaksi tekevä asia. Provosoimisellaan sai Punahilkka aikaan sen, että Susi eräässä puhelussa myönsi Punahilkan sekä kiinnostavan että ärsyttävän häntä, tämä kun ei sanojaan säästellyt, olipa sitten kyseessä mikä asia tahansa. No, sovussa sentään oltiin ja puolin ja toisin pidettiin yhteyttä useita kertoja päivässä.

Mutta kauanko tätä auvoisaa ja samalla kutkuttavaa kanssakäymistä mahtaisi jatkua?