Eilen sisareni soitti minulle hiukan hätääntyneen oloisena. Hän halusi, että heti puhelun loputtua lähettäisin hänelle jonkun sellaisen ihmisen puhelinnumeron, jolla on mahdollisuus päästä tarkistamaan, miten asiat ovat, ellei minusta kohtuullisen ajan kuluessa kuulu mitään. ”Ei kuulu mitään” tarkoittaa sitä, etten vastaa puheluihin, tekstiviesteihin tai sähköposteihin enkä itsekään ota mitään yhteyttä heihin, jotka minua ovat tavoitelleet. Sisareni nimittäin olettaa ja aivan oikein olettaakin, etten yhtäkkiä ole hylännyt kaikkea sosiaalista elämääni ja päättänyt vetäytyä täydelliseen yksinäisyyden tilaan olemalla vastaamatta yhteydenottoihin.
 
Koska olen lomalla, ei työpaikallani olla tietoisia, saati kiinnostuneita menemisistäni. Työaikaan se, etten jonakin aamuna ilmestyisikään antamaan omaa maksullista työpanostani yhteiseksi hyväksi, aiheuttaisi oitis kyselyjä perääni. Työni nimittäin on sen kaltaista, ettei sitä noin vain siirretä syrjään odottamaan, kunnes jollakin on aikaa ja mahdollisuus se tehdä. Jonkun on oltava paikalla joka päivä vastaamassa siitä, että työt tulevat tehtyä ja asiat, yllättävätkin, hoidettua tänään eikä viidestoista päivä. Jos kuitenkin syystä tai toisesta en töihin joskus kykenisi, voi työnantajani luottaa siihen, että tunnollisena ihmisenä jo ennen aamukahvia tartun puhelimeen ja ilmoita, että tänään on heidän selvittävä ilman minua. Ja kas vain, selvinneet ovat, mikä sekin kertoo siitä, etten taida aivan korvaamaton ollakaan. Onneksi!
 
Sisareni asiasta arvasin heti, mistä hänen huolensa johtui. Paitsi että se oli sisarellista välittämistä ja huolta siitä, että asun yksin kaukana sukulaisista, jolloin ei kukaan välttämättä tietäisi pitkään aikaan, mitä minulle on tapahtunut, ellei minua lomani aikana tavoitettaisi, oli taustalla tositapahtuma, joka taas laittoi miettimään, miten välinpitämättömiä me lähimmäisiämme kohtaan olemme. Kun itsellä menee hyvin, ei muista väliä. Parempi vain olla sotkeutumatta toisten asioihin, ettei itse joudu vaikeuksiin.
 
Oli nimittäin tapahtunut näin. Veljemme perheessä vietettiin ylioppilasjuhlia keväällä. Uudella ylioppilaalla oli kummisetä, joka asui isossa kaupungissa, kaukana, yksin. Mies oli hiukan yli kuudenkymmenen ja sairaalloinen. Kummisetä oli kuitenkin pitänyt tiivistä yhteyttä kummipoikaansa ja tämän perheeseen, vaikka oli ”päässyt” kummiksi avioliittonsa kautta. Kun liitto sitten oli purkautunut, oli kummisetä, joka ei ollut perheeseen edes mitään sukua, jatkanut yhteydenpitoa, kun taas kummitädistä, lapsen äidin serkusta ei ollut kuulunut enää mitään. Liitosta ei ollut lapsia, joten ehkäpä kummipoika osaltaan täytti sitäkin paikkaa. Aikuisia, ensimmäisestä avioliitosta syntyneitä lapsia miehellä kyllä oli, mutta suhteet eivät olleet kovin läheiset.
 
Nyt oli kummipoika sitten päättämässä koulunsa ja saamassa valkolakin. Tietysti juhliin haluttiin kutsua mukaan myös kummisetä, joka uskollisesti oli käynyt kummilastaan tervehtimässä ja vuosien varrella osallistunut monin tavoin tämän elämään. Monet lomansa tai ainakin osan niistä oli kummisetä ollut perheen vieraana. Nyt hän oli ollut jo jonkin aikaa eläkkeellä, joten käydä saattoi melkein milloin vain. Perheen äidin käydessä kevättalvella lääkärireissulla kummisedän asuinkaupungissa oli hän vastavuoroisesti yöpynyt tutun ihmisen luona.
 
Uudet ylioppilaat olivat tiedossa toukokuun lopussa. Äiti otti yhteyttä kummisetään kertoakseen, että tämä oli tervetullut juhlimaan uutta ylioppilasta. Tämä ei kuitenkaan vastannut, vaan puhelu ohjautui vastaajaan. Näin tapahtui kerta toisensa jälkeen. Äiti tietenkin ihmetteli, mistä oikein oli kyse, sillä mitään riitaa tai erimielisyyttä ei heillä ollut ollut. Mutta kun hän tarkemmin muisteli, ei mitään yhteyttäkään ollut pidetty soittelemalla oikeastaan helmikuisen tapaamisen jälkeen. Juhlajärjestelyt kuitenkin painoivat päälle, eikä äidillä ollut aikaa ryhtyä asiaa tarkemmin selvittämään, vaikka huoli siitä, mitä oikein oli tapahtunut, jo yrittikin asettua sydämen alle asumaan.