Kaisa lähti siis syksyllä. Seuraavan kerran näin hänet vasta helmikuussa. Silloin hän tuli muutaman viikon lomalle ja tietysti minuakin katsomaan. Tällä välin olin elänyt tavallista koiran elämää syömisineen, nukkumisineen ja lenkkeilyineen. Pimpula emäntineen kuului yhä laumaani, mutta Oskaria ei ollut näkynyt enää aikoihin. Se oli hävinnyt yhtä salaperäisesti kuin Olavi aikoinaan.

Voi, että olin riemuissani, kun Kaisa eräänä talvi-iltana sitten saapui. Rottakin oli mukana, mutta hänestä en niin kovasti perustanut. Kaisa oli tärkein. Hänkin tuntui olevan kovin iloinen minut nähdessään. Mutta mitä ihmettä taas tapahtui, kun muutaman minuutin kuluttua Kaisan ja Rotan saapumisesta Kaisa jo taas itki sydäntä särkevästi ja juoksi entiseen huoneeseensa, joka sivumennen sanoen toimi nykyään melkein kuin varastohuoneena.

Sinne Kaisa siis itkien juoksi ja Rotta taas hänen peräänsä. Yritin muistella, mitä oli sanottu, ja mikä Kaisan mielipahan siis oli aiheuttanut, mutta en muistanut äskeisistä puheista yhtään mitään. Olin ollut niin innoissani Kaisan tulosta, että ihmisten puheet eivät minua kiinnostaneet. Päätin vastedes olla tarkempi, sillä olisihan mukava tietää, mitä ympärillä oikein tapahtui. Varsinkin, jos asiat sattuivat koskemaan omaa karvaista persoonaani.

Aikanaan minulle selvisi, että kyse oli taas minusta ja minun ”hävittämisestäni”. Tuntui kummalliselta, että minä, pieni koira sain aikaan noin paljon hämminkiä yrittämättä itse sitä lainkaan. Tällä kertaa juttu meni näin. Kun Kaisa ja Rotta saapuivat, alkoi Kaisan isä puhua suunnitelmistaan. No, eihän siinä mitään ihmeellistä ollut. Jokaisella on suunnitelmia ja niitä toteutetaan, jos pystytään. Mies oli aikeissa myydä talon ja muuttaa asumaan samantapaiseen laatikkotaloon, jossa Rottakin asui. Hän ei halunnut enää pitää minua. Minusta piti siis päästä eroon.

Tämä kaikki oli Rotallekin uutta, mutta hän suhtautui siihen eri tavalla kuin Kaisa, joka oli tullut pitkästä aikaa käymään lapsuudenkodissaan ja ensi töikseen sai kuulla, että se myydään ja hänen rakas koiransa hävitetään. Itkuhan siinä väkisellä pääsi, kun ei ollut osannut varautua tuollaiseen. Kaisan isä näytti olevan mestari pilaamaan muiden ilon.

Rotta sen asian kai silläkin kertaa selvitti. Ensin hän rauhoitteli Kaisan ja vakuutti hänelle, että minulle kyllä löytyisi hyvä paikka, jossa saisin viettää mukavan vanhuuden. Sitten hän sanoi pari valittua sanaa Kaisan isälle. Eikö tällä ollut minkäänlaisia tunteita? Lapsi tulee kuukausien päästä kotona käymään ja lähes ensimmäiset sanat, jotka kuulee ovat ne, että koti myydään ja koira hävitetään. Mitä mies oikein ajatteli? Kaikesta päätellen ei mitään muuta kuin itseään kuten aina ennenkin.

Rotta aivan kihisi kiukusta. Kaisan isä selitteli, että pitihän asioista puhua. No, puhua piti, mutta milloin ja missä järjestyksessä, sitä sieti miehen miettiä, paasasi Rotta. Monista ärsyttävistä piirteistään huolimatta on Rotassa se hyvä puoli, että hän ei jää tuleen makaamaan. Ensilamaannuksen mentyä ohi alkoivat ajatukset risteillä hänen päässään vinhaa vauhtia, ja yleensä jokin ratkaisu löytyikin. Niin tälläkin kertaa, vaikka ei vielä tuona iltana.

Murheellisin mielin lähtivät Kaisa ja Rotta talosta. Minä en ollut surullinen. Pääsin heidän mukaansa, sillä Kaisa halusi tietenkin viettää aikaa kanssani mahdollisimman paljon. Koko matkan Rotta vakuutteli, että asiat kyllä järjestyisivät. Kaisa voisi olla siitä varma. Luulen ettei Kaisa niinkään murehtinut kodin myymistä, hänen elämänsä alkoi olla jo muualla. Eniten häntä pelotti se, että minulle ei löytyisi hyvää vanhuudenkotia.

Miten sitten kävi, siitä saatte kuulla jatkossa.