Itkemistä ei toki sopinut lopettaa liian aikaisin, tuumi Liisa mielessään. Pekka saattaisi muuten arvata, että krokotiilin kyyneliä hän tässä vain vuodatteli, ja koko hyvästä näytöksestä häviäisi teho ja vaikutus. Vielä jonkin aikaa nyyhkittyään Liisa rauhoittui. Hän kuunteli Pekan anteeksipyyntöjä ja selityksiä hiljaa, mutta muisti aina sopivassa kohdassa nyyhkäistä vielä kuin Pekalle muistutukseksi, että kyyneleet eivät edelleenkään olleet kaukana. Pekan kannatti nyt valita sanansa todella tarkasti ja harkiten, ettei vain saisi Liisaa taas itkemään.

Pekka kyllä ymmärsi pitkän huokauksen ja nyyhkäisyn tarkoituksen ja alkoi entistä innokkaammin ottaa syitä niskoilleen ja pyydellä tekemisiään anteeksi, vaikkei tosi asiassa oikein edes tiennyt, mitä niin väärää oli tehnyt, että Liisassa tuollaisen tunnekuohun aikaan sai.

Vähitellen alkoi Liisakin sulaa. Hän sanoi jo sanan silloin tällöin, hyväksyi Pekan anteeksipyynnöt ja alkoi tehdä väliin omia ehdotuksiaan. Pekka huokaisi helpotuksesta. Liisa saisi nyt ehdottaa lähes mitä tahansa. Pekka kyllä suostuisi, kunhan Liisan itku ja paha mieli vain saataisiin karkotettua.

Tärkein Liisan ehdotuksista ei kylläkään miellyttänyt Pekkaa kovinkaan paljon, mutta kun oli luvannut kaikkeen suostua, niin suostuttava myös oli. Liisa nimittäin sanoi, että halusi nyt pitää jonkin aikaa taukoa Pekkaan päin. Viikonlopun treffit ja Pekan soitto syyttelyineen, haukkumisineen ja mustasukkaisine puheineen olivat olleet liikaa Liisan herkälle mielelle. Liisa oli syvästi järkyttynyt, vaikka ymmärsi toki Pekkaakin ja antoi kyllä tälle anteeksi tämän ajattelemattomat sanat. Mutta nyt halusi Liisa olla yksin ja omassa rauhassaan.

Hänen piti uudestaan ajatella myös kihlauksen purkamista. Olisiko se sittenkään viisas ratkaisu? Treffien jälkeen ja ennen Pekan puhelua oli hän jo ollut jokseenkin varma asiasta, mutta Pekan äskeinen käytös asetti kaiken taas aivan uuteen valoon. Onneksi hän ei vielä ollut ehtinyt puhua sulhaselleen mitään.

Liisaa ei viehättänyt ajatus siitä, että purkaisi kihlauksensa miehen kanssa, joka sentään kohteli häntä kuin ihmistä, jopa kuin prinsessaa, ja edes harkitsisi kihlautumista Pekan kaltaisen miehen kanssa. Kyllä, oli Pekassakin puolensa. Totta kai Liisa muisti kaikki ihanat lahjat, joita Pekalta oli saanut, ja tämän pyyteettömät rahan antamiset. Mutta Pekan arvaamaton käytös ja erityisesti mustasukkaisuuden puuskat ja halu tietää kaikki Liisan menemiset ja tekemiset viimeistä piirtoa myöten pelottivat Liisaa. Hän ei halunnut enää koskaan joutua mustasukkaisuuden ikeen alle, vaikka vastapainoksi saisi kuinka ylellisen elämän tahansa.

Nämä olivat kovia sanoja Pekan kuulla, Liisa tiesi sen, mutta parempi sanoa ne nyt kuin sitten, kun jo olisi myöhäistä. Nyt oli Pekankin viisainta jättää Liisan ja kihlauksen ajatteleminen joksikin aikaa kokonaan mielestään ja keskittyä hoitamaan oman elämänsä kipupisteitä. Sillä niitä Pekalla tuntui riittävän yllin kyllin.

Liisa ilmoitti, ettei hän toistaiseksi aikonut vastata mitään Pekan yhteydenottoihin ja toivoi, ettei tämä ottaisikaan yhteyttä. Nyt kumpikin eläisi omaa elämäänsä omilla tahoillaan. Jos Liisan ajatusmaailmassa tapahtuisi yllättävä, Pekalle suosiollinen käänne, hän ilmoittaisi siitä välittömästi. Mutta turha oli sellaista ryhtyä odottamaan. Liisalla oli nyt paljon mietittävää ja hän toivoi, että Pekka kunnioittaisi hänen toivettaan saada olla rauhassa. Näihin sanoihin Liisa lopetti puhelun.

Pekka jäi hölmistyneenä ja pettymyksen kyyneleet silmänurkissaan karvastellen sulattelemaan kuulemaansa. Taas hän oli lähtöpisteessä, ellei vieläkin kauempana. Suorastaan maan alle tunsi Pekka mielensä nyt vaipuneen. Kaikki tuntui turhalta ja tarpeettomalta. Hän oli omalla tökeröllä käytöksellään pilannut kaikki mahdollisuutensa. Liisa ei tämän erän perästä enää katsoisikaan häneen päin, saati ajattelisi mitään läheisempää kontaktia. Surkeista surkein ihminen oli Pekka!