Ihminen voi hetkessä menettää kaiken omaisuutensa päälleen jääviä vaatteita lukuun ottamatta. Hän voi syntyä olosuhteisiin, joissa kaikki puuttuu. Hän voi elää koko elämänsä kadulla nukkuen pahvinpalasella ja keräten ruokansa jäteastioista. Peseytymisestä ja puhtaasta vaatekerrasta hän voi vain haaveilla.
 
Tämä on todellisuutta miljoonien ja taas miljoonien ihmisten kohdalla. Paitsi aineellinen hyvinvointi, yltäkylläisyydestä puhumattakaan, puuttuu heiltä myös henkinen hyvinvointi luku- ja kirjoitustaitoineen, ammattiin kouluttautumisineen ja vaikuttamismahdollisuuksineen. Useimmilta puuttuu henkilöllisyyskin, jos viralliset paperit sellaisiksi katsotaan. Oikeastaan heitä ei siis ole olemassa lainkaan, vaikka he illasta toiseen yrittävät etsiä itselleen turvallisen nukkumispaikan suurkaupungin kaduilta tai kilpailla toisten nälkäisten ja kodittomien kanssa siitä, kuka ensiksi ennättää roskalaatikot tarkistaa.
 
Tuollaisen rinnalla alkaa oma aineellinen menetys ehkä asettua oikeisiin mittasuhteisiinsa. Ehkä, sillä kaikki eivät suostu tällaisia vertailua tekemään. On varsin helppoa olla ajattelematta ihmisten oikeita puutteita, menetyksiä tai kärsimyksiä. Jos ne joskus sattuvat mieleen juolahtamaankin, voi omatuntoaan rauhoitella sillä, että kyseinen valtio, maa tai joku muu instanssi on vastuussa omista kansalaisistaan, heidän tarpeistaan ja oikeuksistaan tai niiden puuttumisesta. Eivät ne kuulu minulle.
 
Mitä edes täältä käsin pystyisi tekemään? Lahjoituksistakaan ei aina tiedä, kenen pussiin ne oikeastaan päätyvät. Tuskin ainakaan tarvitseville. Tähän päätelmään on hyvä lopettaa turha pohtiminen ja vaientaa se pieni sisäinen ääni, joka vielä yrittää saada aikaan muutosta niin ajattelu- kuin suhtautumistavassakin.
 
Maailman miljoonat kodittomat ja köyhät ihmiset osoittavat sen, että vähälläkin, suorastaan olemattomalla voi tulla toimeen. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Heidänkin sisällään elää silti se pienen pieni toivon kipinä, että huomenna voi kaikki olla jo vähän paremmin. Kun aamulla avaa silmänsä, voi vieressä olla joku, joka ojentaa leipäpalasen tai ehjän vaatteen päälle puettavaksi. Ja jos ei vielä huomisaamuna, niin ehkä seuraavana tai sitä seuraavana.
 
Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa, sanotaan. Se on varmasti totta. Mutta entä sitten, kun elämä sammuu?