Veli kulki kuuliaisesti tädin mukana aina varhaiseen nuoruuteen asti. Sitten alkoivat maailmalliset riennot viedä voiton. Siitä ei pitänyt sen paremmin äiti kuin tätikään, mutta minkäs he mahtoivat. Veljen veri veti maailmalle, eivätkä uskonlahkot tyydyttäneet hänen elämännälkäänsä, minkä kyllä hyvin ymmärrän.

Mutta vielä ennen tuota ehti perheessämme tapahtua monenlaista. Kaksi tyttöä syntyi uudessa kodissa parin vuoden välein. Sitten olikin pitempi tauko, ennen kuin äiti jälleen oli raskaana. Yllättäen hän odottikin kaksosia. Perheessä olisi siis kohta puoliin kahdeksan lasta.

Mutta kohtalo puuttui asiaan. Kun kaksoset, eli siis minä ja kaksosveljeni synnyimme, sairastui toiseksi vanhin tyttö. Hän oli silloin neljätoistavuotias ja oppikoulun neljännellä luokalla. Paikkakunnalla oli riehunut vihurirokkoepidemia, ja siihen sisarenikin sairastui. Rokko parani aikanaan, mutta sisar sairastui sen jälkitautiin. Kun me vauvat olimme kolmen viikon ikäisiä, hän kuoli. Kuolinsyyksi todettiin äkillinen tarttuva aivokuume.

En osaa edes kuvitella, mitä äiti mahtoi tuolloin tuntea. Nainen, joka juuri on synnyttänyt kaksoset ja lähes samaan hengenvetoon menettää yhden lapsistaan. Entä isä? Mitä hän tunsi ja ajatteli? Jälkeenpäin äiti joskus kertoi, että sisarta hoidettiin ensin kotona. Sitten hänet siirrettiin sairaalaan. Kun ei sielläkään osattu tehdä oikein mitään sairauden parantamiseksi, oli lääkäri ehdottanut potilaan siirtämistä Vaasan kulkutautisairaalaan hoidettavaksi.

Tuohon aikaan ei ambulansseja eikä muutakaan sairaankuljetuskalustoa ollut ainakaan maaseudulla. Lääkäri ei siis suoralta kädeltä tehnyt siirtoa itse, vaan jätti vastuun siirrosta ja myös kuljetuksesta vanhemmille. Isä oli kuuleman mukaan sanonut heti, että lapsi viedään Vaasaan, ja jos en aivan väärin muista, hän myös itse kuljetti tyttärensä hevoskyydillä Vaasaan.

Siellä hoitoa jatkettiin. Mutta sitten tuli soitto, että potilas oli huonona. Äiti lähti heti samana päivänä linja-autolla Vaasaan. Kun hän pääsi perille, oli lapsi kuollut. En tiedä, mitä äiti teki, kun sai tuon tiedon. Itsestäni tuntuu, että olisin tuossa tilanteessa seonnut. Varmaan hän pääsi katsomaan lastaan, minä ainakin olisin halunnut mennä.

Mutta mitä ihminen tuntee ja tekee tuossa tilanteessa? Jokainen meistä reagoi tietenkin omalla tavallaan. Olenhan itsekin kokenut saman. En seonnut silloin, en edes itkenyt paljoa. Kyyneleet tulivat vasta myöhemmin. Ihmisen psyyke on rakennettu niin, että suuren surun kohdatessa mieli alkaa suojella ihmistä romahdukselta, että hän selviää pahimman yli. Ehkä äidillekin tuli mieleen, että kotona odottavat kolmen viikon ikäiset vauvat. En tiedä, en koskaan sitä kysynyt, mutta niin mielelläni olisin halunnut tietää.