Seuraavaksi saatiin lukea oikein kommenttien helmi. Valitettavasti vain VRK tunnettuun tyyliinsä oli taas kirjoittanut sen niin sekavasti ja salamyhkäisesti, ettei ainakaan Kärpänen ymmärtänyt siitä hölkäsen pölähtämää, joten helmen oikea arvo valkeni nyt pelkästään muutamille valituille, jos heillekään. Se toki saattoi olla kirjoittajan tarkoituskin: tehdä itsensä muka mielenkiintoiseksi kertomalla vain osan ja senkin niin epäselvästi, että kaikki muut huuli pyöreinä ihmettelivät kommentoijan ajatuksen juoksua.

Niinpä seuraavat kommentoijat sivuuttivat VRK:n kirjoitus- ja ilmaisutyylin hienoudet hiljaisuudella ja alkoivat puhua muista asioista. Paikalle pöllähti UPK, joka ilmaisi huolensa siitä, että sotakirveiden uhkaavia välähdyksiä oli jo nähty siellä sun täällä. Mitäpä, jos nyt kerta kaikkiaan jätettäisiin sellaiset ajatuksetkin ja keskityttäisiin vain hyviin ja kauniisiin asioihin ja ystävällismieliseen rinnakkaineloon, hän sitten opasti kuin kanaemo katrastaan.

Hiljaiselon hän epäili johtuvan siitä, että kesä kärpäsineen houkutteli väen raittiiseen ja raikkaaseen ulkoilmaan pois tunkkaisten näyttöpäätteiden ääreltä. Kommentti päättyi suloisesti kukkasiin, sydämiin ja hyvän kesän toivotuksiin, ja sai kohta samantyylisiä vastauksia muiltakin kukkahattutädeiltä.

VRK ei kuitenkaan ollut asiasta aivan samaa mieltä, totesi vain, että pyytää aina voi. Ja sitten hän filosofisesti tuumaili, että se, mitä saa, riippuu pyyntöihin vastaajista. Silläpä lailla! Vaikutti aivan siltä, että VRK pelkäsi sotakirveensä käyttämättömänä vallan ruostuvan. Ainakin pientä macchomaista nahistelua täytyisi nyt saada aikaan keinolla millä hyvänsä (Kärpäsen huom!).

Sitten puuttui puheeseen feeniks tuhkanmuruja siivistään edelleen karistellen. Tämä oli hänen keskustelunavausyrityksensä. Hän oli omasta mielestään aloittanut aivan tavallisesti, kuten usein muulloinkin. Mutta näytti siltä, että jotkut yhteisön jäsenet eivät voineet hänen habitustaan kerta kaikkiaan sietää. Mukavaa oli, kun keskustelua syntyi, mutta ikävää olisi, jos ”junttilanmatit” taas pääsisivät vallalle.

Ja sitten seurasi lause, joka sai ainakin Kärpäsen hieraisemaan verkkosilmiään uudemman kerran. Siinä feeniks taas muisti ja muistutti tietysti muitakin, että hän se tässä marttyyri oli. Hän oli ”joutunut” lähtemään yhteisöstä, toki moni muukin, mutta jospa nyt ilmapiiri olisi muuttunut myönteisempään suuntaan.

Hoh-hoijaa! Vai sillä lailla! Kärpänen ei kyllä parhaalla tahdollakaan saanut nyt marttyyrinkruunua mahtumaan feeniksin päähän, ei, vaikka miten päin olisi sovitellut. On se kumma, miten jotkut ihmiset muistavat kaiken niin nurinkurisesti. Jos tällainen ihminen on toiselle velkaa, niin ykskaks asia kääntyykin niin päin, että tuo toinen onkin velkaa tälle ihmiselle (Kärpäsen huom!).

Feeniks itse oli useammin kuin kerran lähtenyt yhteisöstä ovet paukkuen ja rumpua lyöden, kun hänestä oli tuntunut, että nyt vaan oli liikaa porukkaa samassa paikassa. Väkeä oli niin paljon, että hänestä uhkasi tulla vallan näkymätön. Saadakseen lisää näkyvyyttä edes hetkeksi ilmoitti hän sitten lähtevänsä. Usein se oli tapahtunut vielä hyvin teatraalisesti blogin sulkemisineen ja alaspäin väännetyin suupielin. Kummasti vain oli feeniksin muistikin blogin lyhenemisen myötä lyhentynyt.

Mitä tulee niihin ”muihin, jotka olivat joutuneet lähtemään” (äkkipäätään muistellen ei Kärpäselle kovin monia tule mieleen), niin heidän tarinansa olivat koko lailla samanlaisia. Oli tullut tehtyä tai sanottua jotakin sellaista, mistä ei myötäkarvaan silitetty, ja sitten asia käännettiin muiden syyksi. Sellainenhan se ihmisluonto tuppaa olemaan. Omia virheitä tai puutteita on vaikea myöntää, mutta toisen pienetkin vajavaisuudet oikein loistavat esiin.

Heti löytyi feeniksille kannatusta. PPHH:n mielestä porukassa oli selviä asennevammaisia, jotka eivät voineet sietää sitä, että jotkut muutkin kuin he itse osasivat erinäisiä asioita, saati että asioista puhuttiin suoraan ja joskus jopa eri mieltä ollen. Vaikutti siltä, että myös PPHH kaiveli jo kiireellä sotakirvestään naftaliinista. Niin ilahtuneelta hän vaikutti feeniksin paluusta.

Mutta sitten puuttui puheeseen ”eräs lähtemään joutunut” (Kärpäsen huom!). Itse hän ei enää sanallakaan viitannut noihin kokemiinsa ikävyyksiin. Liekö aika parantanut muistia sen verran, että asioiden oikea laita oli vihdoinkin valjennut. Mutta jonkin sortin hengenheimolaisuutta hän näytti feeniksiä kohtaan tuntevan muistuttaessaan, että ei kannattanut ottaa niin vakavasti kaikkea. Pitkät rimpsut sydämiä ja kukkasia oli kopioitu UPK:n kommentista ja ne sisälsivät salaisen viestin. Oi, miten jännittävää!

Jo kiirehti areenalle lisää kukkahattutätejä. Lettuilija oli tullut käymään kotosalla ja pitihän sitä tarkistaa, miten maa makasi pikku yhteisössä. Raskasta tuntui kesän vietto olevan, mutta tapaamisehdotuksesta ilahtui hänkin. Hämäläismaisemat miellyttivät lettuilijaa, sillä majoituskin olisi hänen osaltaan silloin järjestyksessä.

Kukaan ei kuitenkaan enää tarttunut tuohon syöttiin, vaan ”keskustelu” ohjautui taas aivan uusille urille. Eteläisessä Suomessa asuva kukkahattutäti ihmetteli feeniksin mainintaa siitä, että Joulupukin reen eteen valjastettavia sarvipäitä oli niinkin ”etelässä”, kuin feeniks kertoi.

Aiheeseen tarttui myös VRK, mitä täytyy kyllä ihmetellä. Yleensähän VRK esitteli elämänkokemuksellaan ja ties millä hankittua ”ei kirjaviisauttaan” laajoin sanakääntein halveksien niitä onnettomia, jotka joutuivat turvautumaan muuhunkin kuin omaan pettämättömään muistiinsa. Kärpänen kyllä arvelee, ettei kaikki VRK:n muistitietonaan esittelemä tieto ihan sitä ollut, vaan asioita joutui hänkin jostain tarkistelemaan. Ainakin olisi joskus ollut syytä tarkistaa, ettei aivan väärää tietoa olisi ympäriinsä levitellyt.

Ilmeisen ilahtuneena keskustelun saamasta uudesta käänteestä feeniks sitten loihe lausumaan, että tosiaan, kyllä niitä sarvipäitä näillä nurkillakin oli aivan elinkeinoharjoituksen merkeissä. Olisikohan ilahtunut, jos olisi arvannut, mihin moinen innostaminen johtaisi.

Ketään ei enää kiinnostanut tuhkasta noussut feeniks palautettuine blogeineen ja kotikutoisine marttyyrinkruunuineen. Alkoi muutaman hengen keskinäinen keskustelu siitä, kuinka etelässä sarvipäitä oikein oli aikojen saatossa nähtykään. Lopulta päästiin jo eteläisen naapurimaamme pääkaupunkiin asti, jossa ko. elukoita oli aivan laumoiksi asti paikallisten ihailtavina.

Tässä vaiheessa feeniks tajusi, että sarvipäät olivat muitten mielestä auttamatta monin verroin kiinnostavampia kuin hän itse. Vaivihkaa keräili hän yllätys, yllätys lapionsa ja hiekkaämpärinsä ja ilmoitti, ettei enää leikkinyt muitten kanssa. Loppukesästä voisi tulla tarkistamaan, joko hänetkin huomattaisiin (Kärpäsen huom!).

Vielä yritettiin taas siipiinsä, niihin palaneisiin, saanutta feeniksiä lepytellä ja houkutella jäämään luvaten yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Mutta ei leppynyt feeniks, ei sitten millään. Hyvän juhannuksen toivotuksin poistui hän yrittäen siiventyngillään kohota korkeuksiin arvaamattomiin pois häntä ymmärtämättömien moukkien seurasta. Pääsikö hän sinne? Sitä ei tarina kerro.