Mikko oli ilmoittanut, että muuttaessaan nyt omakotitalosta pois ei hän enää ottaisi vastuulleen tyttären jo iäkästä, mutta vielä hyväkuntoista koiraa. Mihin se laitettaisiin? Soile oli miettinyt erilaisia vaihtoehtoja niin Mikon kuin tyttärenkin kanssa, mutta mitään kunnollista ratkaisua ei vielä ollut keksitty. Soile olisi itse ottanut koiran, mutta kerrostaloasuntoon ei sitä oikein voinut ottaa, sillä se oli kova haukkumaan ainakin, jos jäi yksin. Ja yksinhän sen olisi pitänyt olla aina, kun Soile olisi töissä tai harrastuksissa.
 
Soile ehdotti Mikolle, että koira sijoitettaisiin vanhemman tyttären kotiin, jossa ennestäänkin oli koira. Koirat tulivat keskenään hyvin toimeen, joten Soilen mielestä paikka olisi ollut hyvä. Mikko ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle. Seuraavaksi Soile ajatteli naapureita, jotka usein olivat koiraa hoitaneet ja pitivät siitä kovasti. He olivat kuitenkin hankkineet kissan, joten sekin mahdollisuus oli poissa laskuista. Sitten Mikko ehdotti, että hän kysyisi talon ostajilta, saisiko koira jäädä vanhaan kotiinsa, jossa se koko ikänsä oli asunut. Onneksi, Soilen mielestä, he eivät kuitenkaan koiraa halunneet. Tyttärenkään mielestä se ei ollut hyvä ajatus, joten niin Soile kuin tytärkin olivat tyytyväisiä.
 
Mutta koiralle oli löydettävä uusi koti jostakin. Soile päätti, että hän itse ottaisi sen kesälomansa ajaksi, joka juuri oli alkamassa. Sen jälkeen asiaa mietittäisiin uudestaan. Taas tuli miesystävä avuksi. Kilttinä ja eläinrakkaana ihmisenä hän lupasi ottaa koiran isoon taloonsa hupulaisekseen ja itselleen lenkkikaveriksi. Näin tapahtuikin, ja koira sai hyvän kodin, jossa siitä välitettiin ja Soilekin näki sitä usein, samoin tytär aina Suomeen tullessaan.
 
Asiat järjestyivät siis lopulta lähes paremmin kuin hyvin. Tyttären tavaroille oli paikka, samoin koiralle. Mikko jäi odottelemaan muuttoa uuteen kotiinsa, jonne hän syyskesällä sitten pääsikin muuttamaan. Tytär palasi elokuussa Suomeen, mutta alkoi saman tien valmistella muuttoa kahdeksi vuodeksi toiseen ulkomaankohteeseen.
 
Soile kuvitteli, että välit Mikon kanssa nyt olivat koko lailla selvät, eikä oikeastaan enää mitään poikkipuolista voinut tulla eteen. Mutta taas hän erehtyi.