Minä siis jatkoin blogini kirjoittamista käyttäen niitä lahjoja, joita syntymässäni olin saanut ja sitten myöhemmin harjoituksen kautta parantanut. Kysyin Sinulta, olitko pannut merkille, että minulla on eräitä muitakin taitoja ja lahjoja, joita hyvin mielelläni käytän. Sanoit kyllä lahjani ja taitoni huomanneesi. Ja viestisi loppuun olit kirjoittanut yhden kauneimmista asioista, joita minulle koskaan on mies sanonut: Punahilkka, paitsi että olet ihana nainen, olet myös hurmaava rakastajatar!

Viestisi, jossa tuo minut aivan ilosta sykkyrälle saanut lause oli, sisälsi muutakin, sellaista, mikä taas sai minut melko ristiriitaisiin ajatuksiin. Se ja tuo ihailua sisältävä lause eivät tuntuneet sopivan samaan yhteyteen. Vaikka olin tietenkin imarreltu sanoistasi, olin myös epävarma, mitä oikein mahdoit tarkoittaa niillä toisilla sanoilla.

Niinpä aloitinkin jo viestiin vastaamisen varsin kipakkaan tyyliini ja heti sen kummemmin kaavoja kääntelemättä. Halusin tietää, mitä toisella lausahduksellasi oikein olit tarkoittanut. Onneksi järki tuli tunteen perässä, ja poistin jo kirjoittamani tekstin. Asia ei jättänyt minua kuitenkaan rauhaan. Nyt päätin lähestyä Sinua huumorimielellä kyseisen asian tiimoilta. Mutta sekään ei tuntunut hyvältä ajatukselta.

Entisestä elämästäni viisastuneena olin päättänyt, että kaikissa susisuhteissani tulen vastedes toimimaan niin, että nostan heti kaikki lähempää tarkastelua vaativat asiat esiin ja vaadin ne selvitettäviksi. Enää en painaisi villaisella pienintäkään seikkaa, joka ylimääräistä ajattelua vaatisi.

Jos jonkun suden sanominen tai tekeminen jäisi hiertäväksi kiveksi kenkääni, ei se kokemukseni mukaan sieltä itsestään mihinkään häviäisi, vaan pois se oli otettava, jos mieli siitä eroon päästä. Koteloitua se ehkä voisi, mutta aikanaan sekin kotelo kyllä rikkoutuisi, eikä kivestä todellakaan olisi hioutunut ihanaa, arvokasta helmeä, vaan aukinaisesta haavasta pursuaisi ulos kaikki paha, joka sinne yhä lisääntyen olisi kertynyt. Olin nimittäin huomannut senkin, että jos ensimmäisen pienen vaivaamaan jääneen asian jätti sanomatta, oli toista, ehkä jo vähän isompaa vaivausta paljon vaikeampi saada ulos suustaan.

Mutta koska sen paremmin ärhäkkä kuin huumorilla höystetty tyylikään ei nyt tuntunut hyvältä, päätin jättää asian tällä erää odottamaan ja palata siihen sitten, kun näkisimme. Siihen ei monta päivää menisi, keskiviikko olisi parin päivän päästä. Muutenkin minusta tuntui paremmalta ajatukselta käsitellä asiaa kasvokkain kuin virtuaaliviestejä vaihtaen, koska niihin sisältyi aina väärin käsittämisen vaara, ja asiat saattaisivat entisestään mutkistua.

Niin sitten keskiviikkoiltana seisoit oveni takana täsmälleen sovittuna aikana ja tietenkin ruusuja mukanasi. Olin odottanut Sinua, ja vaikka meidän olikin tarkoitus vaihtaa autonrenkaita, et Sinä voinut, etkä kai halunnutkaan minua vastustaa, sillä en suinkaan ottanut Sinua vastaan työvaatteissa.

Toki renkaatkin sitten illan kuluessa vaihdettiin, kesäinen iltahan on pitkä ja valoisa. Sinä sanoit, ettei minun tarvitsisi osallistua siihen työhön muuten kuin näyttämällä, missä renkaat olivat, Sinä hoitaisit loput. Mutta tietysti osallistuin, sillä en ole tottunut seisomaan toimettomana vieressä, kun jotakin tehdään. Entisessä elämässäni se ei olisi ollut edes mahdollista: aviomieheni piti kyllä huolen, että hänen töitään ja tekemisiään palvottiin vaikkapa sitten vain vieressä seisten.

Kun työt olimme saaneet tehtyä, nautimme parvekkeella kahvit. Siinä sitten otin puheeksi sen mieltäni vaivaamaan jääneen asian. Puhumalla se selvisi. Kerroit sen viestiisi kirjoittaneesi kuin vitsiksi, jolla ei sen enempää tarvinnut päätään vaivata.

-Jääthän yöksi? kysyin, ja Sinä vastasit totta kai jääväsi. Emme me monta tuntia yön kuluessa nukkuneet, sillä niin hyvä oli olla toisen lähellä ja sylissä. Mutta unen puutteesta huolimatta nousimme aamulla kutakuinkin virkeinä, ja päivä askareineen sujui hyvin.