Nyt alkoi näyttää siltä, että tällä kertaa ei vierailulle ilmaantuisi minkäänlaisia esteitä. Siitä huolimatta suhtauduin siihen melko skeptisesti. En luottanut enää miehen sanaa ja yritin valmistaa itseäni uusiin pettymyksiin siinä määrin kuin se oli mahdollista.

Yhtäältä odotin innokkaana tapaamista, sillä tämä mies oli saanut kuin saanutkin pienet hopeakellot helisemään korvissani. Hänen kätensä hipaisu sai minut sävähtämään, ja kun hän suuteli minua, olin kuin sulaa vahaa hänen sylissään ja valmis melkein mihin tahansa.

Toisaalta tiesin jo varmasti tähänastisen kokemukseni perusteella, että olin miehelle pelkkä leikkikalu. Silti en voinut mitään sille, että hän aiheutti minussa sellaisia tuntemuksia. Moitin itseäni heikosta luonteestani ja ominaisuuksistani, joille en kerta kaikkiaan mahtanut mitään. Eikä moittimisesta kuitenkaan ollut mitään apua. Kun vain kuulinkin miehen äänen tai luin hänen viestinsä, unohtui järjen ääni, ja tunteet jylläsivät valtoiminaan.

Vaikka järki kuinka todisteli, että mies oli petturi, ja minä tuhlasin vain aikaani ja energiaani ajattelemalla häntä, en voinut tunteilleni ja ennen kaikkea vieteilleni yhtään mitään. Monta monituista kertaa ne olivat nostaneet minut sellaisiin sfääreihin, etten ikinä, en kuuna kullan valkeana olisi voinut kuvitella sellaisiin edes pääseväni. Ja lähes yhtä usein olin kapsahtanut maanpinnalle ja saanut ryhtyä nuolemaan kirveleviä haavojani.

Mutta kun enimmät haavat ja sielun mustelmat oli nuoltu ja puhdistettu, olin taas valmis samoihin koitoksiin. Mistään hinnasta en olisi jäänyt neljän seinän sisälle kohtaloani murehtimaan. Elää minun piti saada! Jos siinä tuiskeessa tulikin hiukan rosoja ja arpia pintaan, niin mitä sitten? Nehän kertoivat vain siitä, että elämä ei ollut lipunut ohitseni koskettamatta minua jollakin tavalla. Liian tasainen tie tympäisi minua, ja tapahtumattomuus ja sen varmistelu, ettei vain mitään sattuisi, suorastaan kauhistutti minua.

Joskus, useinkin tuntuu mukavalta herätä uuteen päivään tietoisena siitä, että mitään erikoista ei ole tapahtunut, vaan elämä soljuu mukavasti eteenpäin omaa tuttua ja tasaista latuaan. Minun totuuteni on kuitenkin se, että vasta silloin, kun jotakin tapahtuu, jokin särkyy, jotakin murretaan, on uusilla versoilla mahdollisuus aloittaa kasvunsa.

Vasta silloin kevät puhkeaa kukkaan ja täyttää maan huumaavalla kukkaloistollaan. Vasta silloin taipunut oikenee ja alkaa nähdä kaiken oikeassa perspektiivissä. Vasta silloin voivat ilo ja valo lopultakin vallata niille kuuluvan paikan ihmismielessä ja loistaa tulen lailla valaisten niin omia kuin vierellä kulkevien polkuja.

Näin tuumiskelin ja jatkoin rohkeasti eteenpäin ohjenuoranani, oppaanani ja tunnussananani: ”Parempi yksi ilon päivä kuin koko elämä kohtalaista”.