Kun ei kärpäseen tehonnut ihmettely, ei päivittely, eivät loukkaantuneet ja närkästyneet kommentit saati suoraan sanominen ja syyllistäminen, alkoivat hyvät neuvot olla kalliita. Sellainen oltiin sitten keksivinäänkin. ”Kyllä se siitä laantuu, kun emme reagoi mitenkään. Parasta on nyt vain olla kommentoimatta ja vielä parempi olisi, kun ei luettaisikaan koko soopaa.”

Tällaista ilmapiiriä oli kärpänen aistivinaan blogikansan joukossa. Toki sehän nyt oli vain kärpäsen aistimus; eihän sillä mitään arvoa ollut. Itsekseen höperehti, mokoma, kun kateellisena ja yksinäisenä joutui sivusta seuraamaan tämän uuden uljaan blogimaailman menestystarinaa. Mutta kyllä sille näytettäisiin, että yhteisöllisyys se vasta voimaa on! Jospa sillä sen verran olisi järkeä verkkosilmiensä takana, että jotain itsekin kykenisi yhteisöllisyydestä oppimaan.

Vaikka turha toivo se taisi olla: miten tuollainen itseään täynnä oleva, toisten yläpuolelle asettuva, muiden vikojen ja virheiden tonkija, läpeensä katkera ja luultavasti entisen elämänsä kärsimyksiä nyt muille kostava negatiivisuuden malliesimerkki mitään pystyisi oppimaan.

”Vaikiaa sitä on nöyräksi ruveta, ku niin maharottoman erinomaanen on!” veisteli joku katoavan kansanperinteen sanoin. Ei vain kärpäsrukka itse tajunnut, kuinka surkea ja säälittävä ilmestys se oli yrittäessään tuollaisin kyseenalaisin keinoin saada hyväksyntää. Tyhmä kun oli, niin ei ymmärtänyt edes kielteisestä palautteesta opiksi ottaa, vaan entistä innokkaammin lenteli, surrasi, katseli ja kertoili.

Mutta kuin vesi hanhen selästä valuivat nuokin yritykset kärpäsen hiljentämiseksi. Aina vain jaksoi se pöristä, ja senkin jälkeen, kun oli Raidia silmilleen saanut, ja puolittain osuneen kärpäslätkän huitaisu vielä kirvelsi takamuksessa, se sinnikkäästi nousi taas katonrajaan pyörittelemään verkkosilmiään, ja sanottava on, että yhä selkeämmin ja kirkkaammin se näki.

Onneksi oli sentään vielä kokeilemattomia konsteja. Nyt ruvettiin vähättelemään. Sitä tosin jotkut oikeassa olemisen kalliilla armolahjalla varustetut kommentoijat olivat tehneet koko ajan, mutta nyt sellaisetkin, jotka entisen blogimaailman aikaan olivat olleet kärpäsen innokkaita lukijoita ja sen nasevan tyylin ja terävän virtuaalikynän sekä mukaansatempaavien tarinoiden vankkumattomia ihailijoita, käänsivät tyyten kelkkansa.

Palturia ja petosta olivat kaikki Susimetsän tarinat ja seikkailut siis olleetkin! Johan sitä oli kauan epäilty ja ääneenkin epäilyjä lausuttu. Nythän se saatiin lukea itse tarinankertojan kynän jäljiltä. Kyllä taas olivat vaistot osuneet oikeaan!

Ja jos vaikka olisivat tosiakin olleet, niin kovin samanlaisia ja puuduttavan tylsiä joka tapauksessa; yhden kun oli lukenut, oli lukenut ne kaikki. Esimerkkiä niihin oli mitä ilmeisimmin otettu erinäisistä käsityö kunniaan –alan julkaisuista ja erään kansantaiteilijan jumalan armosta  koostamista muistelmista, joissa sentään, toisin kuin kärpäsen räpellyksissä, oli huumorin kallis kukkanen kunniapaikalla. Tahroja katossa olivat sen surkeaakin surkeammat yritelmät olla hauska ja huvittava. Kuka tahansa pystyisi paljon parempaan, ainakin saattaamaan tahrat paperille…