Koska ihmisillä oli illansuussa teatteriin meno, oli ruokailu järjestettävä tavallista aikaisemmin. Pitkän keskustelun jälkeen olivat he aamulla päässeet sopimukseen siitä, millaista kalaa tänään tarjottaisiin. Punalihaista lohta se näkyi olevan, ja Isäntä alkoi viritellä grilliä valmiiksi. Minä menin taas hänen seurakseen. Makoilin terassilla auringossa, kun Isäntä grillasi. Tuuli kävi juuri siltä suunnalta, missä kalat kärventyivät, ja paistuvan kalan haju leijaili ilkeästi kirsuuni. Yritin ajatella muita asioita ja nauttia kauniista ja lämpimästä säästä.

Sisällä Rotta oli valmistanut salaatin, ja Kaisa puolestaan laittanut uuniperunoita. Kaikki olivat siis osallistuneet tavalla tai toisella aterian valmistukseen. Kun ruoka sitten valmistui ja sitä pisteltiin suuhun, tuntui jokainen kilvan kehuvan toisten aikaansaannoksia. Hah, sanon minä. Grillattu kala ei voi niin suurta herkkua olla, että sitä maasta taivaaseen täytyy ylistää. Tuosta ateriasta olisin minä kelpuuttanut suuhunpantavaksi ainoastaan Kaisan tekemät herkullisen näköiset uuniperunat.

Kun oli syöty, oli jo kiire viedä minua lenkille. Menimme taas koululle. Nyt Rotta ja Kaisa pääsivät vähän keinumaankin. Minä katselin vierestä puuhun köytettynä heidän keinumistaan. En minä heidän keinumistaan kadehtinut, en toki. Minähän olen koira, eivätkä koirat keinu. Sen sijaan Kaisa on aina pitänyt kovasti keinumisesta. Vieläkin, vaikka on jo aikuinen, hän menee keinuun aina, kun sellaisen sattuu jostain löytämään.

Lenkiltä palattuamme meni Rotta ensin suihkuun, sitten Kaisa ja viimeisenä Isäntä, joka lähes koko päivän oli tiiraillut karttoja tietokoneen näyttöruudulta. Isäntää varmaan harmitti, kun aamullinen lenkki oli mennyt mönkään. Nyt hän suunnitteli kartalle samaa reittiä, jonka melko varmasti olisimme aamupäivällä tehneet, elleivät töppöset olisi kastuneet itse kultakin.

Rotta antoi minulle ruuan tavallista aikaisemmin, ja sitten he lähtivät. Paluusta ei ollut tietoa, mutta ainahan he olivat tulleet takaisin. Luotin siihen nytkin. Asetuin omiin oloihini. Nukkuminen oli taas hyvä keino saada aika kulumaan nopeammin.

En tiedä, miten kauan oikein olin torkkunut, kun ovella rapisi. Joku tuli avaimilla sisään. Se oli Jaana. Olin iloinen, että edes joku oli tullut, vaikka Jaanalla näkyikin olevan kova kiire. Hän kävi suihkussa ja alkoi sitten pukeutua ja laitella kummallista naamiota kasvoilleen.

Minä en ymmärrä tuota ihmisten, siis naispuolisten kummallista tapaa ollenkaan. Rotta ei sitä suuremmin harrasta eikä Kaisa lainkaan, mutta useimmille naisihmisille se näyttää olevan melkein elämisen ehto. Jos jonnekin ollaan lähdössä, on naamaan laitettava jos jonkinlaista väriä. Käyttää Rottakin huulissaan punaista väriä ja värittömiin kulmiinsa hän nykyisin vetää hiukan tummempaa viirun. Mutta sellaisessa ei kauaa nokka tohise. Useimmiten on Rotta valmiina ensimmäiseksi ja saa yleensä hoputtaa toisia lähtöön.

Onneksi meillä koirilla on värit omasta takaa naamoissamme. Minunkin kirsuni on edelleen kiiltävän musta eikä kaipaa minkäänlaista lisäväriä. Naamakarvani ovat iän myötä entisestään harmaantuneet, mutta sehän tuo vain upeaa charmia olemukseeni. Kynteni ovat olleet mustat, ja niistä olen aina ollut ylpeä. Mutta nyt vanhuuden myötä ovat ne alkaneet haalistua. Kynnet ovatkin ainoa kohta minussa, johon kaipaisin hiukan lisäväriä. Mutta se ei kai ole mahdollista, joten tyydyn kohtalooni.