Eilen illalla ku mää lähin sinne hierojan koplittavaks, lähin tietysti sen verran aikasin, että oli pakko tehä pikkunen kävelylenkki. Muuten oisin ollu aivan liian varain vonkaamassa oven takana. Pakkanen oli piirun verran lauhtunu, ja keli oli ihan sopiva. Mutta vaikka en varmasti kävelly ku ehkä kilometrin verran, niin kättä alako pakottaa taas oikeen kunnolla. Kaiken päiväähän sitä oli kipotellu, mutta jotenki se roikkuva asento ja pieni heiluva liike ei teheneet sille hyvää. Ei auttanu muu, ku nostaa käsi koukkuun ja painaa se ihteään vaste, ettei se roikkuis ja heiluis.

Hierojalle mää tietenki selevitin vaivani juurta jaksain. Se hieroki hyvin hartiat ja niskat ja kättäki se koitteli. Yks kaks mää huomasin siinä pöyvällä röhönättäissäni, että kättä ei enää pakottanu. Olin tietysti asiasta mahottoman ilonen, ku sehän tarkottas sitä, että vaivaan ois joku apuki saatavilla joskus.

Ku palasin kotiin, alon olla taas aivan kypsä orrelle. Sinne mää kiipesinki. Käsi tuntu koko ajan hyvältä. Ei pakottanu, oli melekeen niin ku normaali, vaikka ei siihen palijo nojata voinu vieläkään eikä oikeen mitään pystyny nostamaan. Koko yö oli hyvä. Mutta ny kummää tässä taas naputtelen, on kipu palannu. Kipu on semmosta niin kun sanotaan kasvukivun olevan. Semmosta pakotusta, jäytävää, ei mitään vihilontaa tai semmosta sykkivää tulehuskipua. Ja se tutkimuski on vasta kolomen viikon päästä. Sinne asti on kärsittävä, ei auta mikään.

Tänään me mennään taas uimahalliin. Se on kätevää, ku voi suoraa työreissulla kipasta pihan yli polskimaan. Yleensä siihen aikaan ei vielä oo ees mahottomasti väkeä altaassa, niin ku sitte vähä myöhemmällä. Saahaan rauhassa polskia, vaikka eihän me uija, vaan harrastetaan vesijuoksua tai    -laahustusta, ainaki minä. Pääasia kumminki on se, että tapahtuu jotaki liikettä nivelissä.

Alakerrasta kuuluu taas niin ku kissan naukumista. Vauva tai vauvat on heränneet ja vaatii nyt ruokaa tai kuivia vaippoja. Ei niistä häiriötä oo, emmää sillä, mutta ku talossa muuten on hilijasta, kuuluu pieniki ääni heleposti. Ja vauvojen itku tosiaanki muistuttaa kissan naukumista, ku se ei oo jatkuvaa parkumista. Ny se tais saaha ruokaa, ku naukuminen loppu.

Mutta mun on kans ruvettava kahtelemaan murua rinnan alle ja vaatetta päälleni. Tänään meen autolla, mutta kummasti se aika vaan tässä aamulla kuluu kaikenlaista tohottaissa. Näillä kymmenillä ei oo enää niin joutusa ku nuorempana. Kaikkeen tuhuraantuu palijo enemmän aikaa ja sitteki tuntuu, että moni asia jää aivan keskentekoseks. Mutta seki on vaan hyväksyttävä. Aikas kutaki, sano pässi ku päätä vietiin!