Punahilkka sulki hetkeksi silmänsä, huokaisi syvään, vetäisi keuhkonsa täyteen ilmaa ja päästi ilmoille sellaisen riemunkiljaisun, että sitä olisivat kadehtineet Positiivareiden sivujen positiivisimmatkin yksilöt.

Punahilkkako perääntyisi? Hänkö muka kääntyisi takaisin? Hänestäkö voisi käyttää luuseri –nimitystä? Ei ikinä, niin kauan kuin punainen hilkka päässä keikkuisi! Ei kuuna kullan valkeana, kun jäätelöä oli vielä lautasella! Ei koskaan, kun elämä parastaan tarjosi Punahilkan ja kenen tahansa muunkin ottaa ja nauttia!

Ulkona hämärtyi syksyinen synkkä ilta, kylmä tuuli puisteli puiden paljaita oksia, jäinen sade vihmoi mustia ikkunaruutuja. Mutta Punahilkan ikkunasta loisti lämmin valo ulos pimeään ja Punahilkan sisällä ja sydämessä paloi ja roihusi elämisen ihana liekki.