Olimme avioliiton aikana rakentaneet pari vuokramökkiä erääseen hiihtokeskukseen. Kustannuksiin olin osallistunut myös minä niissä puitteissa kuin minulla oli varaa, sillä palkkani ei mikään päätä huimaava ole ollut koskaan, ja minä kuitenkin huolehdin taloutemme juoksevista menoista. Mökit oli tietenkin rakennettu mieheni nimiin, sillä ei hän koskaan edes ehdottanut, että muuten voisi toimia.

Itse en asiaa alkuun edes ajatellut, ja myöhemmin, kun se tuli mieleeni, tuumin, että on viisainta olla hiljaa. Raha ja omaisuus eivät koskaan ole merkinneet minulle muuta kuin ruokaa pöytään ja asuntoa pään päälle ja joskus jotain ylimääräistä huvitusta tai virkistystä. Pankkitilille korkoa kasvamaan tai muuten sijoitettavaksi sitä ei ole oikeastaan koskaan edes ollut.

Sitä paitsi olin naimisiin mennessäni ajatellut pysyä avioliitossa ”aina kuolemaan asti”, kuten juhlallisesti olin vihkikaavassa luvannut. Silloinhan asiaa ei edes tarvinnut pohtia. Olimme naimisiin mennessämme tehneet minun aloitteestani avioehdon, jossa sovittiin, että mahdollisessa avioerossa kumpikin saa sen, mitä on omistanut ennen avioliittoa. Omaisuus oli avioliittomme aikana karttunut huomattavasti, ja sen karttumiseen oli varmasti osuutensa myös minulla ja tarkalla taloudenpidollani.

Jos nyt yhtäkkiä olisin ehdottanut, että omaisuuden omistussuhteita pitäisi tarkistaa, olisi mies taas saanut käyttöönsä aseen minua vastaan. Kun hän muutenkin uhkaili avioerolla aina, kun jotain poikkipuolista tuli eteen, olisi tuollainen vaatimus hänen kieroutuneessa ja ahneessa mielessään tarkoittanut sitä, että suunnittelin avioeroa ja tulevaisuuteni turvaamista. En halunnut ruokkia tuollaisia ajatuksia, koska niissä ei ollut totuuden häivääkään.

Kun erosta alettiin puhua, ilmoitin suoraan, että en halua mitään kiinteää omaisuutta. Sillä tarkoitin kiinteistöjä ja muuta sen kaltaista. Ainoa vaatimukseni oli, että saarimökkiä, jonka myös olimme yhdessä rakentaneet, ja joka oli minulle rakas, ei saanut myydä, vaan se piti jättää perinnöksi yhteiselle tyttärellemme. Ihmeekseni eropapereihin kirjattiin, että minä saisin elinikäisen käyttö- ja hallintaoikeuden saarimökkiin. Se oli suorastaan bonusta ja riitti minulle hyvin, mutta olisihan minun pitänyt arvata, ettei tämäkään asia kerralla selväksi tullut, kun tästä nimenomaisesta miehestä oli kyse.