Solovetskin saarella vietimme pari päivää. Tuona aikana tutustuimme saareen, sen nähtävyyksiin ja melko synkkään historiaan. Teimme myös veneretken pitkin munkkien kaivamia kanavia. Kun suunnilleen kaikki näkemisen arvoinen oli nähty, nousimme taas laivaan ja matkasimme Vienan meren poikki takaisin Belamorskiin.

Bussimme kuljettajineen oli meitä vastassa satamassa. Vaikka meiltä matkustavaisilta ei mitään ollut hävinnyt, niin eipä ollut bussi saanut olla rauhassa pitkäkyntisiltä. Yön pimeinä tunteina oli siitä varastettu pölykapselit. Joku tarvitsija oli ne ottanut tai pikemminkin kai sellainen, joka ne eteenpäin myymällä hankki itselleen muutaman ylimääräisen ruplan.

Koska oli jo myöhäinen ilta, yövyimme Belamorskissa. Aamulla sitten lähdimme kohti Petroskoita, joka oli viimeinen etappimme ennen kotimatkaa. Petroskoi olikin yllättävän vireä ja kehittynyt kaupunki. Siellä näkyy vielä aika paljon merkkejä suomalaisuudesta. Muun muassa linja-autoasema on kirjoitettu selvällä suomen kielellä. Itsensä kommunistijohtaja Otto-Ville Kuusisen muistomerkki komeilee myös edelleen rantabulevardin päässä, vaikka nykyiset petroskoilaiset kuuleman mukaan kutsuvatkin sitä väheksyvästi ”kalastuksenvalvojaksi”. Patsas on kuitenkin hyvin suuri, ja siinä Otto-Ville tähyää Ääniselle.

Petroskoista oli vielä aika heitto kotiin. Matkan varrella näimme yhtä ja toista. Matkanjohtaja oli hyvin kiinnostunut sotahistoriasta ja tiesi siitä paljon. En kuitenkaan voi mitään sille, että minua ärsyttää monien suomalaisten haikailu menetetyn Karjalan perään. Puhutaan ”meidän maista ja meidän metsistä”. Ne eivät enää vuosikymmeniin ole kuuluneet Suomelle, joten eikö olisi jo aika antaa menneitten olla ja katsella tulevaisuuteen. Monille se tuntuu kuitenkin edelleen oleva sula mahdottomuus.

Säät olivat vihdoin lämmenneet. Kotiin oli mukava palata ja alkaa elää taas tavallista elämää. Koska minulla edelleen oli lomaa, olivat päivät jokseenkin huolettomia sisältäen matkustelua, kulttuuria ja kyläilyjä.

Puoskarin pakeillekin ennätin saamaan uusia lääkekuureja jo loppuun syötyjen tilalle. Nyt minulla oli mukanani levy, joka sisälsi kolmisen vuotta aiemmin otetun röntgenkuvan selästäni. Sen puoskari läväytti näytölle ja esitteli minullekin. Kaikki, tai ainakin lähes kaikki vaivani johtuivat kuulemma siitä, että kahden alimman selkärankanikaman väli oli pahasti madaltunut. Se näkyi kuvassa hyvin. Nyt ei muuta kuin kortisonia helttaan ja lähete fysioterapiaan.

Jaa-ha, vai siinä oli nyt syy kankeuteeni ja kipuihini. Mennikäistohtori oli ollut sitä mieltä, että vika oli SI-nivelessä. Ketä tässä nyt oikein uskoisi? Uskoin, vaikkakaan en sataprosenttisesti Red Bull-puoskaria, sillä ainakin hänen minuun tuikkaamasta kortisonista oli ollut apua enemmän kuin menninkäisen rusauttelusta ja ohjeesta kävellä kangasmetsässä lyhyellä askelella.

Sydän kirvellen raotin taas rahapussiani puoskarin suuntaan ja lähdin kotiin reseptit ja lähete mukanani. Sillä hetkellä olin aika hyvässä kunnossa, se on sanottava. Mutta hevonenkin olisi toennut sellaisella kortisonikuurilla, senkin ymmärsin.