Linjoja pitkin olisi melkein voinut aistia suden hämmästymisen, mutta Punahilkka ei sellaisiin pikkuseikkoihin nyt joutanut kiinnittämään huomiota. Hän antoi suden kuulla kunniansa, kun jostain satojen kilometrien päästä alkoi opastaa, miten Punahilkan pitäisi tai miten hän voisi kirjoittaa. Susimetsän tarinoita ei kenenkään ollut pakko lukea, mikään mahti maailmassa ei pakottanut yhtäkään susipuolista ikinä avaamaan Punahilkan blogisivuja; ei muuta kuin vauhdilla vain ohi otsikoista, joissa hivenenkään vertaa viitattiin Susimetsän tapahtumiin.

Jossain Punahilkan hengenvetojen välissä sai susikin sitten äänensä lopulta kuuluville. Hämmästys äänessään rupesi susi selittämään, ettei hän missään nimessä ollut viestiään tarkoittanut Punahilkalle moitteeksi ja ohjeistukseksi; päinvastoin. Hänhän ihaili Punahilkan hauskaa ja eläväistä kirjoitustyyliä yli kaiken ja odotti joka päivä innolla uutta susitarinaa.

Se, mitä hän oli maininnut susien tuntemuksista heidän lukiessaan kukaties omista toilailuistaan, oli vain sanoiksi puettu mielipide tämän suden omista tuntemuksista. Kyllä tällä sudella ainakin karvaiset korvat saisivat melko vahvan punasävyn, jos itsestään Punahilkan tarinoita, vaikkakin kuinka tosia ja hyvin kirjoitettuja joutuisi lukemaan. Vaikkei kukaan muu osaisi sutta ja Punahilkkaa toisiinsa yhdistää, niin tietoisuus siitä, että tässä Punahilkka nyt ruoti kyseisen suden asioita ihan julkisesti ja sääliä tuntematta, saisi melkoisen kuhinan aikaiseksi suden pään sisällä.