Kun armopiikki oli annettu, tarkisti eläinlääkäri vielä, ettei Vilpun pieni, mutta vahva, tarmokas ja ahkera sydän enää sykkinyt. Sitten hän kysyi, miten olimme ajatelleet hoitaa Vilpun maallisen majan hävittämisen. Halusimmeko jättää sen eläinlääkärin vastuulle vai hautaisimmeko Vilpun itse.

Olimme jo edeltä käsin sopineet, että Vilppu haudattaisiin sen viimeisen kodin pihamaalle, lähelle metsää. Mies oli katsonut sopivan paikan valmiiksi. Ruokailutilasta, jossa paljon oleskeltiin, oli suora näkyvyys Vilpun tulevalle hautapaikalle.

Niin Vilpun pieni, liikkumaton, mutta vielä lämmin ruumis käärittiin tuttuihin pyyhkeisiin ja peitteisiin ja viimeisistä viimeinen matka kohti kotia ja hautapaikkaa alkoi. Matka oli raskas, vaikka kaikki tiesimme, että ratkaisu oli ollut oikea ja tehty oikeaan aikaan. Olisimme toki tehneet mitä tahansa, jos vielä olisimme voineet nähdä Vilpun elossa iloisena pyörivän ympärillämme. Mutta sen elämä oli nyt tullut päätepisteeseensä, ja tästedes meillä olisi siitä vain rakkaat muistot.

Tytär istui takapenkillä pitäen Vilpun ruumista koko ajan sylissään. Minusta tuntui hyvältä, ettei hän mitenkään vieroksunut Vilppua, vaikkei se enää hengittänytkään. Yhtä luontevaa oli ollut hänen suhtautumisensa kuolleeseen pikkusisareen lähes seitsemäntoista vuotta aikaisemmin. Vahanukelta näyttänyt pikkusisar oli hänen mielestään ollut kaunis, vaikka ruumiinavaus ja kuolonkankeus olivat muuttaneet hänen piirteitään.

Kun päästiin kotiin, lähti mies kaivamaan Vilpulle hautaa. Hän nosti Vilpun vähitellen kylmenevän ja kangistuvan pienen ruumiin olohuoneen sohvalle. Minä ihmettelin paikan valintaa, mutta miehen mielestä se oli ainoa oikea paikka, johon ruumis voitiin laskea. Ainakaan lattialle ei Vilppua laitettaisi, hän ilmoitti varmasti. Loppujen lopuksi paikka olikin hyvä. Miehen kaivaessa hautaa saatoimme minä ja tytär silitellä vielä Vilppua sohvalla. Tuntui kummalliselta ajatella, että elämä oli nyt paennut rakkaasta Vilpusta lopullisesti.

Miehen saatua haudan kaivetuksi kiviseen maahan, oli aika lähteä viemään Vilppua kohti sen viimeistä leposijaa. Haudan pohjalle mies halusi asettaa ensin valkoisen maton, joka oli ollut yhtenä Vilpun makuualustana sen uudessa kodissa. Sen päälle laskettiin Vilppu kyljelleen. Se oli kääritty pehmeään peittoon, jotta märkä multa, joka kohta laitettaisiin haudan peitoksi, ei sotkisi sen turkkia.

Mies oli kärrännyt paikalle hienoa rakennushiekkaa, joka ensin varovasti lapioitiin Vilpun päälle. Vasta sen jälkeen täytettiin loput haudasta paakkuisella maalla, joka haudasta oli kaivettu ylös. Maata oli sen verran, että siitä muodostui paikalle pieni kumpare. Kunhan kevät etenisi, valloittaisivat mustikanvarvut kumpareen. Siellä, mustikanvarpujen alla olisi Vilpun hyvä nukkua ikiuntaan.