Mainitsin jo, että meidät kaksoset nimettiin Sallan toiveiden mukaisesti, ja minä sain vielä toiseksi nimekseni Sallan etunimen. Nimessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta kasvuiässäni siitä tuli minulle melkoinen taakka, vaikka nimen antajat olivat varmasti toimineet hyvissä aikeissa samalla Sallan muistoa kunnioittaen.

Aina, kun meillä kävi vieraita, sukulaisia tai muita tuttuja, jotka tiesivät perheemme tragedian, sain kuulla, miten kovasti muistutin Sallaa ulkonäöltäni. Ensin tuollainen vertailu ei tuntunut miltään, ei ainakaan pahalta, mutta kasvaessani aloin ahdistua ajatuksesta, että muistutin kuollutta sisartani. En edes tiedä, muistutinko, eihän minulla itselläni ollut mitään muistikuvia Sallasta, ainoastaan ne muutamat valokuvat, jotka olin nähnyt. Muut ihmiset tuntuivat kuitenkin olevan kovasti sitä mieltä.

Kun nyt ajattelen asiaa, voi olla, että he halusivat lohduttaa äitiä, joka oli kokenut suuren menetyksen. Ei tuollaista vertailua olisi kuitenkaan pitänyt tehdä minun kuulteni. Enkä usko, että äitikään sai siitä lohtua. Omasta kokemuksestani tiedän, ettei kukaan eikä mikään voi korvata kuollutta lasta eikä niin pidä ollakaan. Jokainen on oma persoonansa jo siitä hetkestä lähtien, kun sukusolut yhtyvät ja sikiö saa alkunsa.

Sinä keväänä, kun täytin neljätoista vuotta, olin hyvin ahdistunut. Ajattelin itsekseni, että koska muiden mielestä kerran muistutin niin kovasti kuollutta sisartani, olisi minunkin kohtaloni kuolla neljätoista vuotiaana. Kenellekään en pelostani osannut tai voinut puhua, vaikka luultavasti äiti olisi osannut minua rauhoittaa. Tai mistäpä sen tietää, jos vaikka hänkin pelkäsi aivan samaa!

Pelkoni vain kasvoi, mitä lähemmäksi syntymäpäivääni tultiin. En onneksi saanut edes flunssaa, sillä sehän olisi jo valmiiksi ahdistuneessa mielessäni ollut varma merkki siitä, että viimeiset hetkeni olivat käsillä.

Syntymäpäiväni, maaliskuun kahdeskymmenes tuli ja meni, eikä mitään tapahtunut. Silloin saatoin vihdoin hengähtää. Kuolemanpelon ajatukset hävisivät mielestäni ja nautin elämästä. Ei minun aikani vielä ollutkaan kuolla! Tunsin valtavaa iloa ja kiitollisuutta, että edelleen elin ja sain kasvaa ja varttua. En ollut Salla, olin minä! Ja minun elämäntaipaleeni olisi sellainen, kuin minulle oli varattu.