Vaikka äiti oli ollut jo melkein kuoleman portilla, kävi kuitenkin niin, että isä kuoli ennen äitiä. Äidin sairastaessa oli isälle tullut pelko siitä, että hän jää yksin äidin kuollessa. Jotenkin tuntui aivan johdatukselta, että he saivat lähteä tässä järjestyksessä. Äiti ei edelleenkään tajunnut kovin paljoa tästä maailmasta, ja ajan kuluessa hänen ymmärryksensä hiipui entisestään. On vaikea sanoa, miten paljon hän ymmärsi siitä, että isä oli kuollut. Joskus hän kyseli asiasta sisareltani, joka aina muistutti, että isää ei enää ole. Aivoinfarkti oli vienyt äidiltä paitsi sanat, myös tunteet.

Kun isää haudattiin, oli liikuttavaa katsoa, miten äiti pieneksi kutistuneena, sanattomana ja ilmeettömänä mustissaan laski kukat miehensä arkulle koskettaen sitä varovasti kädellään. Pitkä, monivaiheinen avioliitto oli nyt tullut lopulliseen loppuunsa.

Äiti eli isän jälkeen vielä lähes kaksi vuotta. Kesän lopulla vuonna 2000 diabetes oli edennyt terminaalivaiheeseensa. Äiti nukkui lähes koko ajan. Elokuun alkupäivinä varhain aamulla sain sisareltani puhelinsoiton. Äiti oli yöllä kuollut. Lähtö oli ollut helppo, sellainen, jota itselleenkin voisi toivoa.

Äidin hautajaisiin osallistuivat vain lähimmät omaiset. Minä ehdotin, että koska lestadiolaisuus oli ollut äidille niin tärkeä asia hänen vielä eläessään ja ollessaan voimissaan, muistotilaisuudessa laulettaisiin Siionin virsiä. Se sopi muillekin sisaruksille. Niinpä valitsin kauneimmat virret, jotka löysin ja myös yhden hengellisen laulun, jota äiti eläessään oli toivonut laulettavaksi hänen hautajaisissaan.

Hautajaiset olivat pienet ja koruttomat. Saattojoukkona olimme me lapset perheinemme. Yhtä asiaa en voinut ymmärtää silloin enkä edelleenkään. Vaikka äiti suurimman osan elämäänsä oli kuulunut paikalliseen Rauhanyhdistykseen, ei siitä porukasta ollut ketään saattamassa uskonsisarta hänen viimeiselle matkalleen. Edes kukkalaitetta tai adressia eivät uskonystävät olleet laittaneet hänen muistokseen.

Toki äiti viimeiset vuodet oli ollut poissa seuroista, mutta se johtui siitä, ettei hän sairaana ja liikuntakyvyttömänä voinut niihin osallistua. Itse äiti ei tietenkään enää ollut tätä asiaa näkemässä ja kokemassa eikä se häntä niin ollen liikuttanut, mutta minusta se oli katkera pala. Niin helposti ihminen unohdetaan.

Nyt tuosta kaikesta on kulunut jo yli neljätoista vuotta. Näin Pyhäinpäivän aattona on hyvä vielä muistella äitiä ja hänen elämäänsä. Vaikka mielipiteemme eivät aina menneet yksiin, enkä vieläkään voi hyväksyä kaikkia äidin tekemisiä, olen kuitenkin antanut hänelle kaiken anteeksi. Äiti toimi oman tietämyksensä ja näkemyksensä mukaan, enkä usko, että hän kenellekään meistä halusi mitään pahaa.

Äidin vielä eläessä ja ollessa terve hän usein puhui siitä, miten halusi itseään muistettavan kuolemansa jälkeen. Siinäkin hänen sarkastinen huumorintajunsa ja itseironiansa tuli oivallisesti esiin. Hautakiveensä tai kuolinilmoitukseensa hän halusi kirjoitettavan: ”Kaikesta tarpeekseen saanut!”