Päiviö ja Päivö juhulii tänään nimipäiviään. Sateisessa ja kolokossa säässä ovat saaneet juhuliaan viettää ainakin tämän seutukunnan tuonnimiset.

Päiviö on suomalainen miehen etunimi, jonka nimipäivää vietetään 30. kesäkuuta. Väestörekisterikeskuksen mukaan Päiviö-nimen saaneita on Suomessa vuoden 2009 loppuun mennessä mennessä ollut kaikkiaan 5 065 miestä ja noin 90 naista.

Päivö on suomalainen miehen etunimi, jonka nimipäivää vietetään 30. kesäkuuta. Väestörekisterikeskuksen mukaan Päivö-nimen saaneita on Suomessa vuoden 2009 loppuun mennessä mennessä vajaat 120 miestä ja alle 15 naista.

Päiviö ja Päivö on mun mielestä harvinaisia nimiä. Mää ainakaan en tunne yhtään tuommosen nimen omistavia. Vaikka näkyyhän noita tilastojen mukaan olevan kumminki yli viistuhatta. Mutta siitä Pekasta mun piti kertoa ja semmää ny teenki tämän viliposen illan lämmikkeeks.

Tämä tapahtu kaheksankymmentä luvulla eli koko lailla kolomekymmentä vuotta sitte. Mää olin siihen aikaan nuori ihiminen enkä ollu vielä naimisissa. Töissä olin jo ja asun kaupungissa tuolla jossain Hämeessä. Nuori ku olin, niin kävin aina sillon tällön paarissa. Niitä kyllä sanottiin siihen aikaan tanssiravintoloiks. Yleensä paikalla oli oikea orkesteri, ja tanssit alako siinä yheksän kieppeissä eikä puolilta öin, niin ku nykysin. Valomerkki tuli joskus puoli kahen aikaan, mutta jos mukavaa seuraa oli löytyny jo aikasemmin, ei siellä tietenkään siihen asti tarvinnu päivystää. Enimmäkseen mää lähin sieltä yksikseni pois ja jo meleko aikasessa vaiheessa, mutta joskus sentään tuli tanssittua jonku kansa koko ilta ja lähettyäki sitte yhtä matkaa.

Tämä Pekka ei ollu tanssimiehiä, mutta kait me yks tanssi jotenki läpi laahustettiin, ku kerran jutun alakuun päästiin. Vai oisko sitte ollu niin, että ruvettiin haastamaan paaritiskillä, en muista varmaks. Joka tapauksessa ilta vierähti mukavasti. Pekka ei ollu mikään erityisen komea mies. Se oli laiha luikku, meleko lyhyt, pääki tais olla jo melekeen kaliju, ja se oli mua jokusen vuojen vanhempi. Mutta jotaki siinä oli, ku mää siitä kiinnostun. Oisko se ollu sitte sen matala ja miehekäs ääni, tai sitte se muu olemus.

Pekka oli armeijan miehiä. Se oli kotosin Itä-Suomesta ja oli ny mun asuinpaikkakunnallani useamman viikon koulutuksessa. Viikonloppusin se matkusti aina junalla kotiisa, ja taas ku uus viikko alako, se palas takasi koulutettavaks. Illat oli tietysti pitkiä ja pitkäveteisiä kasarmilla, ja niin Pekka ja jotku muutki koulutettavat haki sitte hupia ja seuraa ravintoloista ja vieraan paikkakunnan tytöistä.

Kerran sitte me satuttiin yhtä aikaa samaan paikkaan ja ruvettiin juttusille. Mää huomasin kyllä heti, että Pekka-pojalla oli sormus vasemmassa nimettömässä, eikä se mitenkään yrittäny sitä peitellä. Ku ei mulla ollu mitään meinikiä ruveta naimisissa olevia ukkoja metästämään, mää tietysti kysyn, mitä sormus meinaa.

Kaikkiin muihin koottuihin selityksiin olin vissiin varautunu, mutten siihen, että Pekka kerto olevasa leskimies. Vaimo oli kuollu jokunen vuosi sitte auto-onnettomuuvessa, ja ny Pekka asusteli pienen poikasa kans kahestaan ja suri tietenki kuollutta vaimoaan. Ku Pekka oli reissussa, niin ku nyt, niin poikaa hoiti muistaakseni vaimon sisko. Viikonlopuiks halus Pekka tietenki mennä kotiin poikasa luo.

Mää oon aina ollu ja oon vieläki semmonen, etten ensimmäiseks rupea epäilemään ketään valehtelijaks ja huijariks. Ja ku olin vielä nuori ja kokematon, niin ei sitäkään vähään tullu mieleeni, että asiassa vois olla jotain mätää. Melekeen joka kerta, ku me nähtiin, kertoili Pekka vaimovainaastaan, ja semmonenki mulle jäi mieleen, miten se kuvaili, että onnettomuuvessa oli vaimolta irronnu pää kokonaan. En tiijä, onko semmonen ees mahollista, mutta karmivalta se kyllä tuntu, ja Pekan kohtalo herätti kovasti mun myötätuntoani. Emmää osannu ihimetellä ees sitä, että Pekka piti sormusta jatkuvasti sormessaan. Aattelin vaan, että vaimo oli ollu sille niin rakas, ettei se halunnu ottaa sormusta pois.

Viikot kulu, ja Pekka kävi viikonloppusin aina kotonaan. Sillon tällön se puhu, miten mukavaa ois viettää koko viikonloppu yhessä joko mun paikkakunnalla tai sitte sen kotipaikkakunnalla. Mää en ottanu asiaan oikeen mitään kantaa, ku musta tuntu, että se puhu enemmän lämpimikseen ku mitään tarkottain.

Joskus ku se tuli kotoaan takasi viikonlopun jäläkeen, se sano, että ois niin halunnu soittaa mulle, muttei uskaltanu, ku ei halunnu pettyä, jos emmää vastaiskaan. Tuommoset puheet kyllä kuulosti mun korvissa aika erikoisilta, ku emmää ollu ikinä pyytäny, että se soittas mulle. Sen kotinumeroa mulla taas ei ollu, ja sillon ei vielä tiijetty kännyköistä hölökäsen pöläystä.

Jossain vaiheessa erilaiset epäilykset asioijen paikkasa pitävyyestä alako itää mun mielessä. Mää en kumminkaan puhunu niistä Pekalle mitään, ku ei mulla ollu mitään tojisteita esittää. Musta vaan tuntu, että Pekka oli kaikkea muuta ku leskimies. Aikanaan Pekan kurssi sitte loppu. Mulla oli aika surkea olo, ku se lähti. Sen piti soittaa mulle, ja sovittiin oikeen tarkka aikaki, jollonka se soittaa. Ei sitä soittoa sitte ikään kuulunu. Mää surin aikani, mutta heitin sitte Pekan ja sen asiat mielestäni.

Joskus myöhemmin tapasin niitä kavereita, joien kans Pekka oli kuleskellu kurssilla ollessaan. Sen verran mua vielä asia vaivas, että kysäsin yheltä, mikä mies se Pekka oikeen oli. Kautta rantain kyselin sen siviilisäävystä. Kaveri kerto mulle, että kyllä hänen tietääkseen Pekka oli tukevasti naimisissa. Mää en viihtiny puhua mitään siitä, että mulle se oli esittäytyny leskenä. Sanon vaan, että semmonen käsitys mulleki oli tullu.

Tämmönen oli se Kainuun Pekka. Emmää ny mitään menettäny, vaikka sen kans sillon olin, jos en ny niin palijo saanukaan. Se mua vaan ihimetyttää, mitä varte ihimisten pitää valehella ja vielä noin karmeita juttuja. Ei varmaan ois akasta tuntunu mukavalta, jos se joskus ois saanu tietää, että Pekka on siitä teheny päättömän vainaan ja kalasteloo muijen naisten sympatioita surkeilla ja itkettävillä jutuillaan.

Ja mikä tarve sillä Pekalla justiin mut oli saaha verkkoihisa. Oli siellä varmaan ravintola täynnä toinen toistaan kauniimpia naisia. Mää oon ja olin sillonki ihan tavallisen näkönen. Joskus se kyllä sanoki, että kauniista naisista ei saa ku mieliharmia. Mitä sitte mahto sillä tarkottaa. Mutta varmaan se musta huomas, että mää en alakas roikkua enkä häirihtis sen elämää, jos joskus palijastuski, että se on naitu mies. Siinä se ei väärin laskenukaan!