Illalla Isäntä käytti minua vielä pienellä lenkillä. Olin kuullut Rotan varoittelevan, että minua ei nyt saisi rasittaa, vaan lenkkejä olisi tehtävä sen mukaan, miten minä jaksan. Oli siinäkin varoitus! Minähän rakastan lenkkejä! Vielä koskaan, edes sairaana en ole kieltäytynyt lähtemästä ulos. Lenkkeily, syöminen ja nukkuminen ovat parasta mitä tiedän. Jos jäisin kokonaan sisäkoiraksi, en tietäisi maailmanmenosta sitäkään vähää, mitä nyt huononäköisenä ja –kuuloisena tiedän.
Sitä paitsi hajuaistissani ei ole mitään vikaa. Nyt kun kevät on tullut, nousee joka paikasta toinen toistaan huumaavampia tuoksuja, joita herkkä kirsuni tutkii tyytyväisenä. Tuossa on kulkenut naapurin Pete, hemmoteltu villakoira, joka ressukka ei ole koskaan tainnut saada kuljeksia vapaasti metsissä, kuten minä eikä käydä juuri muualla kuin isolla tiellä asti. Sitten jo kiireesti takaisin.
Ja kukas tästä sitten on mennyt? Tämä on aivan uusi haju. Onko kylällemme tullut uusi poikakoira, kun tämä haju tuntuu aivan vieraalta, vai liekö kyseessä vain satunnainen ohikulkija. Joka tapauksessa yritän tirauttaa oman viestini hieman korkeammalle kuin tuo toinen, sillä minä taidan kuitenkin olla tämän kylän vanhin uroskoira. Laitan nuoremmille tässä hieman elämänohjeita ja muita neuvoja, etteivät aivan hunningolle joutuisi, ja että osaisivat käsitellä laumansa jäseniä itselleen sopivalla ja edullisella tavalla.
Mutta kaikkein parhaita ovat tietenkin tyttökoirien vienot tuoksut. Niiden äärellä voisin viipyä vaikka miten pitkään, nuuskia, tutkia ja analysoida niitä tarkkaakin tarkemmin. Isäntä vain ei koskaan jaksa odottaa, että saisin tutkimukseni kunnolla loppuun. Hän mennä hampsii jo kaukana edellä, ja minun on pidettävä huoli, etten eksy hänestä. Elän toivossa, että alkaisimme taas lenkkeillä Millin kodin ohi, ja näkisin edes vilauksen siitä. En ole nähnyt Milliä pitkään aikaan ja ikävöin sitä jo kovasti.
Lenkin jälkeen oli aika käydä yöpuulle. En halunnut edes syödä mitään, vaikka Isäntä tarjosikin minulle sapuskaa. Vesi minulle kyllä kelpasi. Asetuin taas eteisen matolle nukkumaan ja nukuin syvää unta koko yön. En käynyt juomassa enkä halunnut pissalle. Vahinkolirejäkään ei nyt tullut, kuten muutamana muuna edellisenä yönä. Siitä olin tosi iloinen.
Vaikka yöpissat ovatkin vahinkoja, tuntuu silti nololta todistaa sitä, miten lauman ihmisjäsenet joutuvat aamulla ensi töikseen luuttuamaan sotkujani. Silloin yleensä poistun paikalta vähin äänin ja yritän olla kuuntelematta, mitä he puhuvat. Ei minua toruttu ole, sillä jokainen ymmärtää, etten ole tehnyt sitä tahallani. Mutta silti on mukavaa, kun kykenee tekemään asiansa sinne, minne koiran ne kuuluukin tehdä.
Kommentit