Soile oli ensimmäisessä työpaikassaan, ja kesäloman alkaessa lähti hän reissuun. Jo usean vuoden ajan oli hänen tehnyt mielensä inter-rail –matkalle, mutta aina se oli kariutunut siihen, ettei hän ollut saanut mukaansa ketään ystävää tai kaveria. Nyt oli matkalle mukaan lähtijä kuitenkin tiedossa. Vapun aikoihin kihlautunut ystävätär kertoi serkkunsa myös olleen jo pitkään kiinnostunut reilaamaan lähdöstä. Soile ja tämä serkkutyttö sitten yhytettiin matkaa yhdessä suunnittelemaan, ja niin tuli matkasta totta.

Sivumennen sanottakoon, että jos Soile olisi etukäteen tiennyt, millaista reilaaminen Hellevin kanssa tulisi olemaan, olisi hän saattanut toisenkin kerran harkita lähtemistä. Mutta nuorena, hyväuskoisena, kaikista pelkkää hyvää ajattelevana ja hyvin sopeutumiskykyisenä ajatteli hän kyllä reissusta selviävänsä. Sitä paitsi ensitapaamisella Hellevi vaikutti ihan mukavalta nuorelta naiselta hänkin. Mitään ratkaisemattomia ongelmia ei Soile uskonut heidän matkallaan kohtaavan. Toisin kuitenkin kävi, mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina!

Lähes neljä viikkoa reissasi Soile mahdottoman suuri ja painava rinkka selässään ympäri Eurooppaa. Paljon hän näki, koki ja oppi niin maista kuin ihmisistäkin, lähinnä kuitenkin itsestään ja Hellevistä. Se olikin tarpeellista oppia Soilelle, sillä vaikka hän yhtäältä oli ikäisekseen hyvin kypsästi ajatteleva, oli hän toisaalta varsin lapsellinen ja naivi erityisesti ihmissuhteissa. Nyt hänen silmänsä avautuivat kuin kissanpennulla, ja kotiin palattuaan oli hän kukaties hivenen viisaampi monissa toimissaan.

Pitkä ja välillä ankeantuntuinen reissu sai Soilen ajatukset usein palaamaan Suomeen ja Mikon suuntaan. Mitään yhteyttä eivät nämä kaksi koko matkan aikana pitäneet, sillä silloin ei vielä ollut kännyköitä tai tietokoneita, joilla tekstareita ja sähköposteja olisi kätevästi voinut lähetellä. Muunlaista postia ei Soile voinut Mikolle laittaa, sillä aina oli olemassa se mahdollisuus, että postit joutuisivat jotenkin Pirkon käsiin. Silloin olisi ollut piru merrassa, se oli varmaa. Soile ei halunnut aiheuttaa mitään harmia Mikolle eikä hän myöskään halunnut olla rikkomassa näiden kahden välejä. Soilen mielestä Mikon oli itse selvitettävä asiansa, se ei kuulunut hänelle.

Kun Soile palasi Suomeen, tapasivat he Mikon kanssa heti kohta. Mikko oli lähdössä muutamaksi päiväksi mökilleen, ja Soile ehdotteli lähtevänsä mukaan. Mikko ei ensin ollut suostuvainen, mutta myöntyi sitten. Niinpä nuo kaksi viettivät muutaman kauniin kesäisen päivän luonnonhelmassa mökillä, joka oli Mikon entisen vaimon, Siskon, perintönä joutunut Mikon omaisuudeksi. Nimenomaan joutunut, sillä erotessaan Siskosta oli Mikko kyllä osannut hoidella asiat niin, että suurin osa omaisuudesta jäi hänelle. Piirre, joka ilmeni ja toistui myöhemminkin entistä voimakkaampana.

Aivan kahden eivät Soile ja Mikko mökillä saaneet olla, sillä Martta-äiti vietti siellä kesäisin usein aikaansa kalastellen. Niin nytkin. Voi sitä siunaamisen määrää, mitä Martta piti! Vaikkei hän Pirkosta erityisemmin pitänytkään (Mikko kertoi Martan ja Pirkon suorastaan riidelleen keskenään, kun yhtaikaa olivat mökille sattuneet), asettui hän nyt kuitenkin selvästi Pirkon puolelle, kun vieras nainen uhkasi kyseenalaista idylliä. Soile kohteli Marttaa ystävällisesti. Olihan tämä vanha ihminen ja kaiken lisäksi Mikon äiti.

Siellä kesäisten päivien ja öitten lempeässä lämmössä ja kiihkeydessä Soile sitten kertoi Mikolle rakastavansa tätä. Se oli Mikolle yllätys, ja hän koettikin saada Soilen ajatukset kääntymään toiseen suuntaan. Eihän tämän näin pitänyt mennä! Mikko halusi elää huolettomana tapaillen ainakin kahta naista yhtä aikaa poimien itselleen kummankin parhaat puolet. Pirkon rajun rakkauden hän jotenkin hyväksyi, mutta Soilen uhrautuvaa ja epäitsekästä rakkautta hän ei halunnut ajatellakaan.

Kun mökiltä sitten lähdettiin kotiinpäin, oli Soilen sydän raskas ikävästä ja kaipuusta. Mikko kuului ja halusikin kuulua ainakin näennäisesti toiselle eikä luultavasti koskaan saisi Soile hänestä nauttia muuta kuin murusen silloin tällöin. Se tuntui nuoresta, umpirakastuneesta naisesta raskaalta ajatukselta, mutta mitäpä hän olisi voinut tehdä?

Olisi tietysti voinut antaa piutpaut koko Mikolle ja lähettää tämän niin kauas kuin pippuri kasvaa, ellei vieläkin kauemmaksi. Mutta kun elämänkokemus puuttui, eikä kukaan ollut neuvomassa, tuntui Soilesta, ettei ikinä enää voisi tällä tavalla rakastua. Mikko tuntui ainoalta oikealta, ja Soile olisi antanut vaikka silmän päästään, jos vain hetkenkin onnea olisi Mikon kanssa saanut kokea…