Vielä elätteli Rotta toiveita, että joku muukin kiinnostuisi Olavista. Vähitellen toiveet hiipuivat, kun kukaan ei enää ottanut yhteyttä. Elämä oli taas rauhoittunut. Olavi ei ollut vähään aikaan kurmuuttanut minua ja se näytti muutenkin sopeutuneen laumaamme hyvin. Luulen, että se nautti olostaan. Rotta ja Kaisa rakastivat sitä, kuten minuakin ja huolehtivat kaikista sen tarpeista. Myös vaarallisia tilanteita opittiin ikävien kokemusten kautta vähitellen välttämään.

Kun nyt näytti siltä, että Olavi sittenkin oli jäämässä meille, piti se tietenkin hoitaa kuntoon. Kuten jo kerroin, se oli hyvin kevyt ja pieniluinen koira. Osansa keveyteen oli varmasti sillä, että se söi melko vähän. Meillä se oli alkanut syödä hiukan enemmän, mikä varmasti johtui siitä, että meistä kumpikaan ei halunnut jättää kuppiin mitään toiselle. Kumpikin nuoli kupin putipuhtaaksi, vaikkei mahaan olisi mahtunut enää muruakaan.

Emme ruokailleet yhtä aikaa. Rotan mielestä oli parempi, että saimme kumpikin syödä omassa rauhassamme suljetun oven takana. Hän varmaan pelkäsi, eikä ehkä syyttä, että jos toinen meistä pyrkisi toisen ruokakupille, syntyisi siitä sellainen rähinä, että oksat pois. Sekin tiedettiin, kumpi meistä jäisi alakynteen.

Olavin entinen omistaja oli kertonut, että Olavin hampaat pitäisi hoidattaa ja hammaskivi poistaa. Se huomattiin kyllä meilläkin melko pian. Olavin hengitys nimittäin haiskahti todella pahalta. Rotta varasi eläinlääkäriajan, ja niin Olavi vietiin hammashoitoon. Yllätys oli suuri, kun tarkastuksessa huomattiin, että pari, kolme hammasta oli aivan irti ja suussa oli tulehdus. Eipä ihme, jos ei ruoka Olaville oikein ollut maistunut, kun hampaat lonksuivat suussa. Hoidon jälkeen tilanne muuttui, ja Olavista tuli oikein ahmatti ruuan perään. Se lihoi ja vankistui, mutta pysyi silti sirona ja kevyenä käsitellä.

Toinenkin ongelma Olavilla oli. Se joi Rotan mielestä liikaa. Lisäksi se silloin tällöin pissasi lattialle isojakin lätäköitä, mitä minä taas en ollut koskaan tehnyt sitten pentuaikojen. Olavi ryykyytettiin taas eläinlääkärin tutkittavaksi. Otettiin monenlaisia kalliita kokeita, mutta niistä ei löytynyt mitään selitystä Olavin vaivoille. Olavi jatkoi vesikupilla ravaamista ja lirautteli lätäköitä lattialle.