Muistiini on kristallinkirkkaana piirtynyt tämä päivä 4.6. kahdeksantoista vuotta sitten. Odotin toista lastani, jonka oli määrä syntyä heinäkuun lopulla. Lasta oli toivottu hartaasti usean vuoden ajan, ja kun hänen syntymänsä sitten joulun tienoilla varmistui, olin kuin seitsemännessä taivaassa. Vihdoinkin minusta tulisi äiti uudemman kerran, ja silloin seitsemänvuotias tyttäreni saisi kauan kaipaamansa sisaruksen.

Tietysti se, että täyttäisin keväällä jo neljäkymmentä vuotta, askarrutti hieman, mutta raskaus oli sujunut hyvin. Voin hyvin, lapsi voi hyvin, ja kaiken piti olla kunnossa. Lapsivesinäytteen perusteella odotin tervettä lasta. Kaikesta päätellen odotin myös varsinaista villivarsaa, sillä lapsi temusi ja touhusi vatsassani kaiken aikaa.

Mahtoiko hänestä tulla myös jättiläinen, mietin joskus, kun vatsani kasvoi hurjaa vauhtia, vaikkei raskausviikkoja ollut vielä kovinkaan paljon. Puhuin asiasta aina neuvolassa käydessäni, vaikka muuten voin kaikin puolin erinomaisesti, ja lopulta vatsani iso koko herätti myös neuvolalääkärin huomion.

Minut lähetettiin lisätutkimuksiin keskussairaalaan. Siellä todettiin lapsella olevan kehityshäiriö, minkä seurauksena hän ei kyennyt nielemään lapsivettä, ja siksi se kaikki kertyi kohtuuni. Mukavahan lapsen oli pyöriä ja kieriä runsaassa lapsivedessä, ja sitä hän totisesti tekikin.

Asia ei kuitenkaan ollut pelkästään iloinen. Runsas lapsivesi saattaisi irrottaa istukan, ja silloin olisi molempien henki vaarassa. Toukokuun alussa minut määrättiin sairauslomalle äitiysloman alkamiseen asti. Säännöllisissä tarkastuksissa oli nyt käytävä Naistenklinikalla, kunnes lapsen olisi aika syntyä.

Jo toukokuun puolen välin jälkeen tein ensimmäisen tällaisen matkan. Silloin matkustin junalla, ja kaikki sujui hyvin, vaikka tietysti matka oli väsyttävä. Mustan, että ostin kotiin tuliaisiksi mansikoita. Eivät ne kovin häävin makuisia olleet, mutta toivat kuitenkin jo tuulahduksen kesästä, joka meille tänä vuonna olisi erilainen. Miten erilainen, sitä emme kukaan tässä vaiheessa osanneet edes aavistaa.

Kesäkuun neljänneksi päiväksi oli sovittu uusi käynti Naistenklinikalla. Koska koulutkin olivat jo loppuneet, lähdimme koko perhe omalla autolla Helsinkiin. Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, mutta kesäinen tuuli puhalsi kylmästi. Silti kaikkien mieli oli huoleton ja onnellinen, vaikka jossakin Sörnäisten Rantatiellä seikkailimmekin kuin maalaishiiret kaupungissa ikään. Osasimme kuitenkin lopulta perille oikeaan osoitteeseen.

Vastaanottoaikani oli joskus puoliltapäivin. Suomen silloinen paras synnytyslääkäri tutki minut ja määräsi uuteen tarkastukseen jo seuraavalla viikolla. Juhannukselta minut otettaisiin osastolle, jotta apu olisi lähellä, jos ja kun synnytys melko varmasti alkaisi etuajassa. Minä olisin voinut jäädä sairaalaan saman tien, sillä olin varannut kaikki tarvittavat tavarat mukaani. Ehdotinkin sitä lääkärille, mutta jostain syystä hän kuitenkin lähetti minut vielä kotiin. Taksiluvan sentään sain, jottei minun tarvitsisi matkustaa yleisillä kulkuneuvoilla.

Illansuussa olimme kotona. Lapsivesi tuli noin puoli yhdeksältä illalla, kun olimme matkasta väsyneinä juuri käyneet nukkumaan. Minut vietiin ambulanssilla lähimpään sairaalaan, jonne ei ollut kuin parin kilometrin matka, vaikka meille Naistenklinikalla oli tähdennetty, että meidän on tultava suoraa päätä sinne. Mutta meidän puheistamme ei välitetty. Määräysten mukaan piti kuulemma toimia niin.

Nuo määräykset sitten koituivat vielä syntymättömän lapseni kohtaloksi. Kun puolentoista tunnin kuluttua viimein pääsimme matkaan kohti Helsinkiä, irtosi istukka matkalla, ja lapsi vuoti kuiviin. Naistenklinikalla minut leikattiin, ja lähes kuollut lapsi saatiin vielä elvytettyä. Tuhoutuneille aivosoluille ei kuitenkaan voitu tehdä enää mitään.

Monien kehityshäiriöistä johtuvien, mutta leikkauksilla korjattavissa olevien vammojen lisäksi lapsi oli nyt myös vaikeasti kehitysvammainen, joka ei koskaan oppisi puhumaan, kävelemään tai edes syömään itse. Jos hän jäisi henkiin hengityskoneesta irrottamisen jälkeen, olisi hänen paikkansa kehitysvammaisten hoitolaitoksessa, jossa hän viettäisi elämänsä vuoteessa maaten ja tuskin ketään tuntien tai tunnistaen.

Sellaista elämää en lapselleni halunnut. Kahden päivän kuluttua hänet irrotettiin hengityskoneesta, kun monenlaiset tutkimukset olivat päättyneet, ja niiden tulokset osoittaneet, ettei lapsi koskaan voisi elää lähellekään normaalia elämää. Kun hänet sitten yhden kerran potkupukuun puettuna laskettiin vielä elävänä syliini, en osannut ajatella oikein mitään. Lapsi oli siinä, hengitti vielä hiljaa, mutta kohta hän olisi poissa enkä enää koskaan saisi kokea tällaista hetkeä.

Asiaa ei kuitenkaan voinut muuttaa mitenkään. Vaikka minulla olisi ollut kaikki maailman viisaus, tieto, taito, raha tai mikä muu asia hyvänsä, henkäisisi tämä lapsi kohta viimeisen kerran ja olisi sitten ikuisesti poissa. Se asia minun oli hyväksyttävä, halusinpa tai en.

Tänään seison tässä pienen hautakummun äärellä. Vihreä sammal peittää sen, ja maljakossa hohtavat siihen laittamani ruusut. Oloni on haikea, kuten aina tyttäreni syntymäpäivänä. Mitä hänestä olisi tullut, kyselen mielessäni yhä uudestaan. Tänään hänestä tulisi täysi-ikäinen. Mikään suunnittelemani tai ihmiselämään luonnollisesti kuuluva asia ei toteutunut hänen kohdallaan. Hänet laitettiin valkoiseen, pieneen arkkuun, joka sitten laskettiin hietaiseen kehtoon.

Mutta näennäisestä lyhyydestään huolimatta oli hänen elämänsä silti aivan täysi elämä. Minun elämäni se mullisti aivan kokonaan. Jouduin kääntöpaikalle, jossa kaikki sai uuden merkityksen. Jos silloin olisin tiennyt, mitä tyttäreni syntymä ja ennen kaikkea kuolema minun elämääni tuo, olisinko sitä uskonut, tuskinpa. Kalpea aavistus minulla oli, että kaikki tulisi muuttumaan jollakin tavalla. Sitä vain en tiennyt, miten ja hyvä niin.

Kun käännyn lähteäkseni haudalta täyttää mieleni syvä kiitollisuus kaikesta, koko saamastani elämästä. Tämä on ollut minun osani, minulle annettu. On kiinni ainoastaan minusta itsestäni, miten saamani lahjan käytän.