Tänä aamuna istun tuttuun tapaani parvekkeella aamukahviani nauttimassa. Kun katsahdan taivaalle, näen siellä sinistä taivasta ja auringon reunakultaamia pilviä. Puissa ei liikahda lehtikään. Muutama lintu lentelee taivaalla ehkä hyönteisiä etsien. Autojen kumu kuuluu kauempaa.

Niin, on kesälomani viimeisen päivän aamu. Kuinka monena aamuna olenkaan tänä kesänä istunut tässä samassa paikassa läppäri sylissä kirjoittelemassa! Milloin on sade ropissut ikkunalaseihin, milloin taas aurinko porottanut niin kuumasti, että kohta on ollut pakko suojautua siltä sisätiloihin. Joskus on raikas kesätuuli tuonut vilvoittavan henkäyksensä. Ja ilman on täyttänyt pesivien pikkulintujen, pörisevien hyönteisten ja muitten kesään kuuluvien eliöitten touhukas ääntely!

Mutta nyt on kesä mennyt, sillä sellaiselta minusta aina tuntuu, kun loma loppuu ja työ taas alkaa, vaikka oikeasti kesää on jäljellä vielä monta viikkoa. Kesä ja loma kuuluvat ajatuksissani yhteen, ja kun työ alkaa, loppuu kesä ja sen mukanaan tuoma ihana vapaus.

Mitä tästä kesästä ja kesälomasta sitten jäi reppuni pohjalle? Onko lomani ollut sellainen, että sen nyt päättyessä voin sanoa lähteväni virkistyneenä ja latautuneena huomenna töihin? Entä miten pitkälle kesällä kerätty energia riittää? Onko sitä jäljellä vielä, kun seuraava kesäloma alkaa, vai onko vaativa työelämä syönyt sen loppuun jo muutaman viikon tai kuukauden kuluttua?

Minulla ei ole tapana sairastaa tulevaa tautia, joten en tälläkään kertaa jää miettimään, miten pitkälle lomalla kerätyt evääni riittävät. Sen sijaan tarkastelen hieman eväitten laatua, sillä siitähän lopulta on kyse. Onko syömäni leipä tummaa, täysrukiista ja ravitsevaa, vai onko siihen Saarijärven Paavon vaimon tapaan sekoitettu joukkoon puolet petäjäistä? Vai onko se kukaties petollista, helposti sulavaa vehnäleipää, joka kyllä maistuu suussa makealta, mutta joka jo muutaman hetken kuluttua nauttimisesta jättää jälkeensä tyhjän olon vatsassa.

Tämä kesä on ollut monella tapaa erilainen kuin aiemmat kesät. Kulunut työvuosi oli ehkä elämäni raskain. Kun loma alkoi, tunsin vain suurta helpotusta siitä, että muutamaan viikkoon ei tarvitse ajatella työasioita. Iloa tunsin myös loman suomasta vapaudesta normaalirutiineista. Ensimmäiset viikot sujuivat kuin kesäperhosella siipiä auringossa oikoen ja kukkien mettä maistellen.

Oman erikoisuutensa tähän kesään toi se, että en asunutkaan nyt yksin, vaan paikkakunnalla kesätöissä oleva aikuinen tyttäreni asui kanssani. Olin taas äidin roolissa enemmän kuin pitkään aikaan. Vaikka kyse onkin kahdesta itsenäisestä aikuisesta naisesta, asettaa yhdessä asuminen aina omat haasteensa. Asioita on soviteltava, niistä on etukäteen sovittava, molempien on saatava tuntea olevansa kotonaan ja vapaita.

Ilmeisestikään tyttärelle ei kovin pahoja traumoja asumisesta olohuoneeni nurkassa jäänyt, koska hän ilmoitti vuokraavansa petipaikkansa hyvään hintaan talveksi jollekin tarvitsevalle. Toinen osoitus hyvin sujuneesta yhteisasumisestamme lienee se, että kun viikon päivät olin reissussa, ilmoitti tytär ilonsa kotiinpaluuni johdosta sen suoraan sanomalla ja riemusta hyppimällä.

Raskas työvuosi vaati kuitenkin veronsa. Kesäperhonen sai muistutuksen, että mieli ja keho reagoivat aina stressiin ja paineeseen, vaikka sitten hiukan jälkijunassa. Tuli selkävaivoja, kesäflunssa ja vielä jotain ylimääräistä tulehdusta johonkin. Mutta aikanaan ne menivät ohi, ja loma jatkui.

Yllätyksenä tai pitäisikö sanoa suunnittelemattomana asiana tuli kuvioihin mukaan myös ulkomaanmatka. Ilmojen puolesta ei ulkomaille olisi tehnyt edes mieli, mutta kengät olivat ne, jotka tällä kertaa matkakuumeen sytyttivät. Ja sisältyihän matkaan toki myös uuteen kulttuuriin tutustumista ja sukulaisvierailu. Tuliaisena matkalta sain ankaran vatsaviruksen, joka sekin alkaa nyt olla voitettujen listalla.

Tämä kesä on ollut myös kirjoittamisen aikaa. Varmasti sadat ovat ne tunnit, jotka olen istunut läppärin ääressä hiomassa ajatuksiani ja näpyttelemässä niitä virtuaaliselle paperille. Kirjoittamisen myötä olen tutustunut myös uusiin, mielenkiintoisiin ihmisiin, mitä ei lainkaan huonona asiana tarvinne pitää.

Tässä kirjoittaessani on taivas mennyt pilveen ja sadepisarat ropsahtelevat ikkunalasiin. On edelleen lähes tyyntä. Eteläisellä taivaalla näkyy jo valoa. Kohta auringon ensimmäiset säteet tulevat esiin pilvenraosta. Ne ovat minulle kuin merkki siitä, että vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi, ja se, mikä ei tapa, vahvistaa.

Kesä, ja elämä  jatkuu, vaikka loma loppuu. Huomenna aloitan työt virkistyneenä, latautuneena, vähän ruskettuneenakin ja ennen kaikkea monta kokemusta rikkaampana kuin loman alussa. Laitan geeliä eilen leikattuun ja tänään värjättyyn hiuskuontalooni ja föönaan sen niin pystyyn, että jopa itse Tikka Tuulispää tuntee kateuden karvaita pistoksia höyhenten peittämässä rinnassaan sen nähdessään.

Mutta minä käännän nenäni tuulta vasten ja mennä porskutan taas eteenpäin. Jos vastaan tulee suo tai lumihanki, niin sitten rämmin, mutta periksi en anna!

 

 

Muuten, tuttavani soitti tänä aamuna. Hän oli ystävättärensä luona käynyt tulostamassa lastensuojeluilmoituslomakkeen. Sivulta oli selvinnyt myös se, että ilmoituksen voi sittenkin tehdä myös puhelimitse, mutta sähköisesti sitä ei voi tehdä. Niinpä tuttava oli siitä paikasta soittanut sivulla olevaan numeroon ja hoitanut asian loppuun.

 Ilmoituksen oli vastaanottanut ystävällinen virkailija, joka kirjasi ylös tuttavani antamat tiedot ja ilmoitti, että asiaa ryhdytään tutkimaan viipymättä. Olipa vielä sanonut, että mikäli puolen vuoden kuluttua tuttavani vielä havaitsee kyseisessä asiassa jotakin sellaista, mikä ei siihen kuulu, hän voi ja hänen pitää ottaa uudelleen yhteyttä lastensuojeluun.

Tuttavani oli tyytyväinen. Suuri painolasti oli pudonnut harteilta. Hän oli tehnyt sen, mihin hän kykeni, ja minkä koki velvollisuudekseen. Tämä lapsi tuli nyt ainakin suojeltua ja ehkä nuori väsynyt äiti autettua niiltä osin kuin meillä tavallisilla ihmisillä on siihen mahdollisuus. Loppu on sitten korkeammas käres…